sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Se on loppu nyt

Voisiko sanoa, että Parempi Elämä on saavutettu? Voisi.
Ei ehkä paras, mutta Parempi.

Minä en jaksa kiinnostua enää tästä blogista, enkä mistään muustakaan. Minulla ei ole tähän aihepiiriin enää mitään annettavaa, enkä kaipaa vastaanotettavaakaan.

Minä lopetan painonhallinnantarkkailun. Nyt, kokonaan, en iäksi. Muistan terveyttäni, liikun mitä huvittaa, syön jonkinlainen järjen ääni mielessäni (tai ainakin ruokaostoksilla se on mukana). Mutta en jaksa tällä hetkellä keskittyä enää siihen, mitä sanoo vaaka, mitä sanoo mittanauha.

Keskityn nyt ammatillisen osaamiseni kasvattamiseen ja syventämiseen. Ja sekään ei kuulkaa ole pikkujuttu, kun niin paljon lakeja liittyy niihin asioihin, minkä parissa työskentelen. Olen tutustunut vasta työ-, työsopimus- ja työehtosopimuslakeihin, vilkuillut lakia julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Monta muuta on edessä.

Aivot kaipaavat välillä happihyppelyä, reipasta liikuntaa ulkoilmassa, mutta minua ei huvita juosta, ei ottaa sykemittaria tai sportstrakkeria, tehdä siitä töiden välissä tapahtuvasta tauostakin suoritusta. Vartalo kaipaa pilatesta, venyttelyä, raakaa salityöskentelyä sen ainaisen istumisen vastapainoksi. Näitä suon itselleni, ilman suoritusta. Puolikin tuntia salilla on parempi kuin ei ollenkaan.

Olen käynyt nyt kolmen kerran intensiivihoidossa kalevalaisessa jäsenkorjauksessa ja malttanut antaa keholleni aikaa hoidon vaikutuksille. Ohjeen mukaanhan hoidon jälkeen pitäisi olla rehkimättä liikunnan parissa jopa viisi päivää. Aikaisemmin ajattelin, etten kerta kaikkiaan voisi pitää sellaista liikuntataukoa, mutta kyllä näköjään pystyy, kun aikataulun kanssa on edelleen suurempi jumppaaminen kuin oman kehon kanssa. Selkäni on verrattoman hyvässä kunnossa. Suosittelen kaikille alaselän ikuisesta jumittumisesta kärsiville, voisin kuvitella, että raskauden/raskauksien myötä selkänsä heikentäneille, mutta hoidolle on annettava aikaa.

Itsellekin on annettava aikaa. Kaikki ei voi tapahtua nyt, heti, välittömästi ja yhtä aikaa. Minun kehityksen paikkani on tällä hetkellä siinä, että pysyn työelämässä kiinni enkä näänny perehtymistaakkani alla. Minusta on ihanaa huomata, kuinka tieto lisää tiedontarvetta, että perehdyttyään johonkin asiaan huomaa, että on otettava selvää myös tästä ja tästä. Analyyttinen teoreetikko minussa nauttii tästä jatkuvasta tiedonhausta, mutta Lyijypallo on alkanut stressaantua kärsiessään huomionpuutteesta. Siksi on parempi lopettaa nyt, kun on vielä voitolla.

Viisi kiloa jäi. Kyllä se näkyy, mutta niin näkyy työkavereissanikin. Onneksi en tee töitä fitnesskissojen parissa, vaan kaikki näytämme juuri siltä kuin näytämme, omine vikoinemme ja hyvine puolinemme. Olemme persoonia, emme vartaloita. Meillä kaikilla on omat huolemme ja murheemme, useimmilla muualla kuin painonhallinnassa. Elämänhallinta se vasta rankka laji onkin.

On ollut ilo olla kanssanne. Lyijypallon sähköposti toimii edelleen, mutta uutta blogitekstiä ei enää tämän jälkeen tule. Toivotan kaikille teille loistavaa tulevaisuutta omien projektienne ja elämäntaparemonttienne parissa ja niistä riippumatta.

Kiitos ja anteeks! :)


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Viikonloppukirjoittaja

Olen miettinyt ihan tosissaan ja toistuvasti, että mihin minä tätä blogia enää tarvitsen. Kun elämässä tuntuu olevan nyt niin paljon kaikkea, ja vähäinen vapaa-aikani ei tunnu riittävän niihin asioihin, mitä haluaisin tehdä. Jotenkin tuntuu, että en haluaisi lohkaista vähästä ajastani hetkeä(kään) blogilleni, jonne kirjoittaisin vain, että kiirettä riittää ja liikkunut en ole, mutta syönyt sitäkin enemmän.

Olen myös miettinyt tosissani ja toistuvasti, mitä kaipaan blogiyhteisöltä. Ainakaan se ei ole suoria neuvoja pyytämättä. Minun elämänihän tämä on, ette te toiset voi minua siinä neuvoa, koska minulla on valta päättää, mitä kerron, mistä näkökulmasta, ja mitä jätän sanomatta. Toisaalta kaipaan kuitenkin keskustelua, ja keskusteluun olisi sallittava myös kriittiset äänenpainot. En todellakaan tarvitse mitään jees-kuoroa sanomaan, että hyvin sä vedät, ota vielä santsaten, kerranhan tässä vaan eletään. Toisaalta itse en kyllä jaksa ainakaan toistuvasti kommentoida, että hieno homma, hengessä mukana, joten en oikein voi odottaa sitä teiltäkään.


En ole kirjoitellut enimmäkseen siksi, kun ei ole enää sitä vanhaa rutiinia, että jossain kohtaa päivää ehtisin istua koneen ääressä niin kauan, että jokin tarinakin syntyisi. Toinen tärkeä syy on ollut siinä, että ei ole oikein ollut raportoitavaa. Painonhallintaa tai elämänhallintaa, kovin kummoista kehitystä ei kummassakaan ole näkyvissä. Toisaalta pitkien taukojen jälkeen kynnys sanoa mitään on aika korkea. Että pitäisi olla jotakin niin painavaa sanottavaa, että kannattaisi murtaa hiljaisuus ja kirjoittaa.

Nyt kuitenkin v*tuttaa niin paljon, että palaan eetteriin oikein asian kanssa. Hyviä ja huonoja uutisia. Ja kaikki, ihan kaikki, on omaa tekoa. Kokonaiskolesterolini on laskenut hyvin, sieltä seiskan päältä (en muista desimaaleja) 5,6. En tarvitse lääkityksiä, seuraava kontrolli on vasta vuoden kuluttua, riskitekijäni rajoittuvat sukurasitukseen, joten voin olla sinällään rauhallisin mielin. Huono puoli oli siinä, että myös hyvä kolesteroli oli laskenut, joten sitä pitäisi saada nyt koholle. Pehmeitä rasvoja ja liikuntaa, sanoi lääkäri. Paino on pysynyt suurinpiirtein samoillaan, 68-69 kg, tänä aamuna 69,2 kg. Mutta: katsoin tässä yhtenä päivänä reisiäni saunassa, että onko ne olleet koko ajan noin löllöt, ihan niin kuin rasvanmäärä olisi lisääntynyt. Eilen siivosin lattialta lasten löytämää mittanauhaa ja ajattelin ihan kurillaan katsoa, mitä se sanoisi. Vyötärölläni on neljä senttiä lisää tavaraa (lue: läskiä). Neljä senttiä! Ja paino on sama! Olen jotenkin ollut niin vaakalukemien vankina, etten osannut varautua tähän, lihas muuttuu läskiksi, ilmeisesti. Selkäni on ollut kestojumissa jo jonkin aikaa, eikä hieronta ole oikein auttanut siihen. Sitä on nyt kaksi kertaa käsitelty kalevalaisittain. Lantioni on kääntynyt (takaisin) eteenpäin, selän luonnollinen kaari on suoristunut, näytän taas ihan lattaperseeltä ja nyt on vielä tätä ylimääräistä vararengastakin! Ihan ite osasin! TYHMÄ! V*tuttaa ja ärsyttää ja kaikkea sitä!

Täynnä taistelutahtoa mutta toistaiseksi vain vihan kautta. Minun on päästävä sinne lenkinpäällekin tästä. Hoitamaan kolesterolia, rasvakerrosta ja ketutusta. Vyötärön jälkeen en enää mitannut muuta. Ihan sama, mitä mittanauha sanoo, minä näytän raskaana olevalta, kun vatsa pullottaa ja lantion väärä asento vielä korostaa sitä. En halua plösähtää vain siksi, että aloitin työt!


 


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Vähän parempana taas

Neljän viikon sitkeän sairastamisen (edelleen vain se flunssa ja lastentauti, ei sika-, lintu- eikä mitään muutakaan influenssaa) jälkeen alan olla taas vanhassa vireessä. Pilatekseenkin olen päässyt ja oikein kahteen kertaan jo! Voi että ranka (ja vatsalihakset) kaipasivatkin sitä jo. Ja minä! Eka kerran (pitkään aikaan) jälkeen olin itselleni melkein vihainen, etten ollut kesän aikana päässyt pilatekseen vaan tauko oli jättänyt niin selkeät jäljet minuun. Osansa myös sillä, että työn myötä en jumppailekaan hullujen akkojen tai minkään muunkaan videon tahtiin päiväaikaan, vaan istun pääasiassa pyörivällä tuolillani ja selaan kansioita tai ekseleitäni.

Myös salilla olen käynyt kerran, mutta meillä oli tiukka aikataulu, joten tein vain toipilaskuntoni mukaan, enkä rehkinyt itseäni väsyksiin ja lihaksiani superjumiin. Mies sanoi, että on siitä varmaan kolmisen viikkoa, kun viimeksi yhdessä käytiin, mutta minä tarkistin kalenterista ja totesin, että siitä on tasan kuukausi, kun viimeksi olen salilla ollut.

Kaikista erinäisistä syistä johtuen selkäni on ollut todella jumissa (tai takakireä, kuten hierojasiskoni saattaisi sanoa) ja nyt päätinkin hoitaa itseäni klassisen hieronnan sijaan paitsi pilateksella ja kalevalaisella jäsenkorjauksella. Hartiaani kysyn neuvoa akupunktiota tekevältä luontaishoitajalta. Juuri tällä hetkellä se on vähän parempi, mutta enimmäkseen se tuntuu kipeältä kaikissa kerroksissa matkalla ihonpinnasta luuytimeen (ja mikä se nyt on siinä selkärangan keskellä menevä - tiedätte varmaan).

Jotain tässä on tehtävä, ettei ihan jumiudu päätetyön ääreen. En tällä hetkellä edes muista, milloin olen viimeksi juossut. Haaveilen kyllä siitä välillä, mutta mietin tässä yhtenä päivänä, että juoksin viime talven aikaan enemmän kuin nyt kesällä. Hassua sinänsä, mutta ehkä juoksu ei ole minun varsinainen kesälaji. Salilla olen käynyt enemmän. No, en ota siitä paineita, itseäni vartenhan minä liikun, en mitään ohjelmaa tai blogia tai haastetta tai toisten laatimia ohjeita, pakkoja ja sääntöjä varten. Teen sitä, mitä haluan, mikä tuntuu siinä hetkessä sopivimmalta, just go with the flow. Mikä tahansa liikunta on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Varovaisesti kävelyllä

Lähdettiin esikoisen kanssa kävellen lenkille, kun tuntui siltä, että onhan tässä jo jumalauta kolme viikkoo sairastettu vai onko tämä jo neljäs. Vähän tuntui kurkussa kipeälle ja vähän tuntuu vieläkin, mutta oikeasti tuuletti pelkkä kävelykin ihanasti kehoa ja mieltä. Lenkkikaverini vain kärsi vähän lenkkareistaan, ja riisui ne osaksi matkaa. Välillä ehdotti, että eikö voitaisi kävellä oikein pitkä lenkki, minä sanoin, että ei tällä vauhdilla. Koulus kerkee huomenna alkaa, ennen kuin kotona ollaan. Juoksemaan poltteli mieli, mutta ei tällä yskällä kannata juoksulla aloittaa. Oli se hidasta silti.

Kolesterolikontrollissakin kävin. Tulokset ja niiden seuraukset saan tietää ensi viikolla. Siihen asti voin kai elää kuin pellossa? Sittenhän joka tapauksessa pitää parantaa joka asiassa, jossa luulee jo tekevänsä kaikkensa. Vaikken olekaan tehnyt, kaikkeani, osan vain.

Viime yönä meinasin saada nukuttua kahdeksanjapuoli tuntia, mutta "onneksi" uni ei tullutkaan silmään samantien, kun menin nukkumaan. Aikansa kun on nukkunut, ei näköjään jaksakaan enää niin paljon. Minä kuitenkin olen aina (?) ollut enemmänkin iltavirkku ihminen, olen vain joutunut opettelemaan heräämään aikaisin. Jos lapset antaisivat nukkua, minä nukkuisin vaikka puolille päivin. En ole luonnostani puolinukuksissa jo yhdeksän aikaan, vaikka nykyisin jotenkin tykkäänkin aikaisista (en liian aikaisista) aamuista. Päivässä vaan kerkee tehdä enemmän, kun herää aikaisin, ja se on aika palkitsevaa. Paitsi työaamuina, kun ei silti kerkee niitä kotijuttuja tehdä.

Töissä iskee aina välillä sellainen epävarmuus, että opinko minä niitä asioita ikinä ihan oikeasti. Että ymmärränkö minä koskaan niitä juttuja vai opettelenko vain ulkoa tajuamatta koskaan, miksi teen niitä. Vertasin tänään lapselleni, että olen sellaisessa vaiheessa, että osaan kyllä plussa- ja miinuslaskut ja kerto- ja jakolaskut, mutta en sanallisia tehtäviä. Osaan sen perussuorittavan, mutta en osaa soveltaa tietojani saati sitten, että kehittäisin työtäni. Palaverissa tänään ajattelin, että jos istun ihan hiljaa, enkä avaa suutani, nämä muut eivät huomaa, miten epäpätevä olen, enkä ehkä saa potkuja. Toisaalta käsiteltävät asiat menivät vähän vuoden, kahden takaiseen historiaan, enkä minä ole ollut töissä silloin, kun niitä päätöksiä on tehty. Mielipiteen olin aiheesta ehtinyt muodostaa vain muutaman kuukauden käytäväjuorujen perusteella, ja se ei välttämättä ole minusta se rakentavin tapa lähteä miettimään, mitä asialle voisi tehdä. Vaikka olinkin sitten sattumoisin oikeassa.

Haluaisin kävellä (tai pyöräillä) työmatkat. Pitäisi opetella tehokkaammaksi aamulähtijäksi, että ehtisi paremmin. Kesäpäivystyksen jälkeen lähipäiväkoti palvelee taas, joten enää ei tarvitse autoa päivystyspäiväkodille poikkeamiseenkaan, pitäisi vain päästä kotiovesta tarpeeksi aikaisin ulos, että ehtisi kävelläkin. Tiedän, että nämä on niitä järjestettäviä juttuja, jotka on liian helppo kääntää tekosyiksi, joten en haluaisi luovuttaa haaveestani, mutta en tällä hetkellä tiedä, miten saisin homman toimimaan. Mies ehtii hakea lapset kolmen tietämillä kotiin, joten en viitsisi vaihtaa vientivuoroani hakuvuoroonkaan, varsinkin kun kävellen olisin päiväkodilla vasta puoliviiden aikaan. Yksi vaihtoehto olisi korjata pyörä (joo tiedän, edelleen korjaamatta!) mutta se on se helpoin tekosyy: ajaisin, mutta kun pyörän kumeissa ei pysy ilma, ei jää siis muuta vaihtoehtoa kuin autoilu. Mutta onhan mulla vielä kävely.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Lyijypallo on vaarassa sammaloitua

Kolme viikkoa sen kummemmin liikkumatta tuntuu kehossa joka kohdassa. Tukkoisuutta, turvotusta, tuskaisuutta... Googlettelin eilen kipeitä kielen kantoja ja siellä oli tasan kolme vaihtoehtoa: syöpä, B12-vitamiinin puutos ja flunssan jälkeen tullut kurkkukipu, johon liittyi kielen takaosan, sivujen ja "ikäänkuin lihasten" kipua. Sama täällä. Mä en nyt tuohon syöpä-kelkkaan lähde, enkä oikein vitamiininpuutokseenkaan usko, joten oletan, että samantyyppinen flunssa on minullakin, kuin noilla eri viestiketjujen kavereilla. Kun se flunssa kuitenkin on.

(Vitamiininpuutoksen puolesta tietysti puhuisi se, että taisin mainita vastustuskykyni huonontumisesta, mutta silti.)

Mulla on perinteisesti ollut tapana tehdä suuria ja kauaskantoisia suunnitelmia silloin, kun liikkuminen (lue: laihduttaminen) on ollut jostain syystä mahdotonta. Tänään olen eri mielellä. Olen päättänyt nukkua enemmän. Piste. Ihan sama laihduttaako se vai ei, olo tulee joka tapauksessa paremmaksi ja siihenhän minä tähtään, parempaan oloon.

Paino on väkisinkin noussut vähän tässä makoillessa, mutta se ei nyt ole se pääasia. Minä haluan pilatekseen ja minä haluan kalevalaista jäsenkorjausta, minä haluan tukossa olevan selkäni taas liikkuvaksi ja toimivaksi. Silti peruutan varaukseni myös huomisesta pilateksesta, koska aamupalaksi vedän edelleen särkylääkkeitä. Silloin ei urheilla (no minä nyt en urheile muutenkaan koskaan) kun olo pysyy siedettävänä vain lyhytkäyttölääkkeitten kanssa.

En ole muuten käynyt kolesterolin kontrollissa. Tarkoitus olisi, mutta en ole saanut aikaiseksi päätettyä milloin. Ja mihin labraan sitä nyt sitten itsensä hilaisi, siihen, joka on vieressä ja aukeaa kahdeksalta vai siihen, joka on matkan päässä mutta aukeaa seitsemältä. Jonottaa kun joka tapauksessa pitää, syömättä, juomatta, ja sen jälkeen vääntäytyä töihin, jossa aloitin viiden viikon evakon lattiaremontin (vesivahinkokorjauksen) takia.

Olo on vähän sellainen, että tekemättömiä asioita alkaa kertyä vähän joka suunnasta. Omassa elämässä. Töissä ei sentään vielä. Alan pikkuhiljaa tottua työn ja loppuelämän yhdistämiseen, mutta välillä tekee aikatauluissa tiukkaa vieläkin. En oikeasti ymmärrä, miten toiset saa tunnit riittämään niin paljon enempään. Mutta toisaalta mulle on kyllä tehnyt hyvää mennä nukkumaan pienten kanssa kahdeksalta, nyt taudin aikaan ainakin. Nukkumisesta en siis ala nyt tinkimään tehokkuuden nimissä, vaikken joka ilta heti kahdeksalta painuisikaan pehkuihin.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Vastustuskyky

Sitähän voi vastustaa kaikenlaista, vaikka oman bloginsa päivittämistä, jos haluaa, mutta mitä viime aikoina en ole voinut vastustaa, on kaikki mahdolliset flunssataudit, joita töissä ollessani olen kohdannut. Ihan perseestä, tiedättekö. Tänään auringonpaisteessa kotiin ajaessani ajattelin, miten täydellinen lenkkikeli olisikaan, mutta minulla on yököttävä yskä, joka ei paremmaksi muutu, ei juoksemalla eikä kotona makaamalla.

Sanovat, että lapset alkaa sairastella, kun aloittavat päivähoidon, mutta minä olen meidän perheessä se, joka on kantanut kotiin viruksia myös lasten iloksi. Sairastin jopa korvatulehduksen! Ou kaad! Lastentautiin lääkäri kirjoitti lastenlääkkeen, saman amorionin sain kuin poikasenikin, vähän vain vahvempana annoksena.

Se on sitten vitamiinien tankkauksen aika. Kyllä kaksi vuotta kodin suojissa häijyä tekee näköjään kenelle vaan, vaikka kuin kuvittelisi syövänsä monipuolisesti ja liikkuvansa kohtuullisesti, mutta tässä ei näköjään nyt kysyttykään mielikuvitusta vaan karuja faktoja.

Ärsyttää ihan sairaan paljon se, että silmiin osuu juuri nyt kaikki mahdolliset päivitykset arkeen paluusta ja niskasta kiinni ottamisesta ja uusista kuntosalijäsenyyksistä ja lupauksista ryhdistäytyä, ja kaikkea sitä, mitä syksy tuo tullessaan, ja minä haluaisin sanoa, että HAH HAH, minun ei tarvitse aloittaa, sen kun jatkan vaan, mutta samperisoikoon kun olo pysyy inhimillisenä vain särkylääkkeillä ja mielellään vaakatasossa. Töissä jaksaa olla ja parhaansa tehdä, missään nimessähän en toki niin kipeä ole, että saikkua ansaitsisin, vain sen verran vaan, että lenkille tai salille lähtö ei nyt suinkaan tule kyseeseen. Eikä muuten lasten ulkoiluttaminenkaan. Missään nimessä en ole niin terve, että jaksaisin leikkipuistoon lähteä. Kaksi vuotta riitti, kiitos, nyt on jonkun toisen (=miehen) vuoro!

Kyllä minä tästä vielä nousen. Nousenko? Ehkä kahdeksi, kolmeksi viikoksi ennen seuraavaa flunssa-aaltoa? Minä niin haluaisin pilatekseen. Tai lenkille. Tai edes olla yskimättä. Itseasiassa tällä hetkellä muut flunssan oireet on aika vähissä, mitä nyt pikkuisen niiskutan. Päätä särkee, kun en ole juonut tarpeeksi, kun ei kärsi, kun kurkkuun koskee.

Lupaisinko palata sitten, kun olo on kohentunut? Että valittaminen ei olisi ainoa, mitä minulla on annettavaa? Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, myös silloin, kun aikataulusta ei olisi täyttä tietoa. Ei tämä flunssa loppuelämää kestä, tulee niitä muitakin vielä. Minä vaan niin haluaisin liikkumaan jo.

Älä lannistu. Kyllä sä tästäkin vahvistut.
 

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Yhden aikakauden loppu

Elämäni ei ole kiireistä. Mutta töiden aloituksen jälkeen vapaa-aikani on kutistunut murto-osaan entisestä vapaudesta. Erilaisesta vapaudesta. Minusta tuntuu, että käytän vähäiset työpäivän jälkeiset tuntini mieluummin treenaamiseen kuin treeneistä kirjoittamiseen. Minusta tuntuu, että minulla ei nykyään ole enää mitään sanottavaa. Että tämä blogi oli pikemminkin kotiäidin henkireikä ja elämäntapamuutoksen starttaaja ja vahvistaja.



Olen aika pitkälti siinä, missä halusin olla. Ostin vihdoin itselleni ne  huomiohousut, joiden hankkimista olin jo jonkin aikaa suunnitellut. Paino seilaa jonkinlaisessa haarukassa syötyjen suklaiden ja muun määrän mukaisesti, yritän kuitenkin pitää elokuisen kolesterolikontrolliajan mielessäni myös suklaata syödessäni. Tai kaikkea muutakin. Eilen vaatekaupoilla käydessäni päätin vain olla M-kokoinen. M-koossa löytyi monta minulle sopivaa vaatetta. Oli hyvä päätös. En tiedä, kenen unelmavartaloinen minun pitäisi olla, mutta tämä taso saa nyt kelvata meidän perheelle. Teen muutosta todella hitaasti, mutta kenen mielestä tämä mikään kisa oli?

Muistilista

Jatkan juoksemista. Jatkan salilla käyntiä. Mietin tavoitteitani. Otan jatkossakin takapakkia ja annan muiden, minulle merkityksettömien ihmisten mielipiteiden vaikuttaa itseeni, valintoihini ja mielialaani. Ihan inhimillisesti. En vain tiedä, jaanko sitä täällä. En tiedä, onko sillä merkitystä virtuaaliminälleni ja virtuaalimaailmalleni. Katsotaan nyt. Voihan olla, että minusta tulee viikonloppukirjoittaja. Voihan olla, että yhtäkkiä sanomista on vaikka ja mistä. Mutta niin kuin Lindakin sen kauniisti muotoili: Silence is better than the bullshit.

Lenkkipolkuni varrella

Palaillaan ja hyvää kesää! <3

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Tsemppiä jatkoon

Näin eilen vanhaa työkaveriani pitkästä aikaa. Hän on tehnyt elämäntapamuutoksen, alkanut treenata ja syödä paremmin. Oli pakko kehua, miten hyvältä hän näytti, terveeltä ja treenanneelta, vaikka yleensä en tohdi toisten ulkonäköä (päin näköä) kommentoida.

Vaikka itsekään en ole kesärepsahtanut, uudenlainen motivaatio potkaisi takapuoleen. Kun ihan oikeasti näkee edessään ihmisen, joka on muuttunut hurjasti ja huomattavasti. Siihen live-kokemukseen ei mitkään ennenjajälkeen-muutoskuvat netissä yllä. Aamulla sanoin itselleni, että haluan olla yhtä hyvän näköinen kuin hän.

Töissä hommat etenee. Hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Olen ehtinyt parille lenkille ja yhden kerran salille tässä viikon aikana. Tänään lähdetään vähän reissun päälle ja palataan huomenna, joten taitaa viikonlopun liikkumiset tapahtua autolla. No, ainahan on ensi ja ensi viikko... :)

Puhuttiin eilen nimenomaan elämäntapamuutoksesta, elämäntapamuutos vs. dieetti ja laihdutuskuuri. Että miten on tärkeää valita sellaiset keinot, jotka ovat käytössä sitten koko loppuelämän, eikä vain kuutta tai kymmentä viikkoa. Sellaisen kymmenen viikon ohjelmaan tämä työkaverikin oli ensin lähtenyt, mutta siitä päässyt sitten jutun juoneen kiinni ja jatkanut omin neuvoin.

Minun motivaationi jatkaa valitsemallani tiellä vain kasvoi ja kasvoi, enkä siksi toivotakaan teille taikka itselleni tsemppiä loppurutistukseen vaan tsemppiä loppuelämän kestäviin valintoihin. Itse aion lisätä salilla käyntiä. (Jossain vaiheessa saatan harkita liittymistä melko läheiselle suurelle kuntosalille, joka ei juurikaan ryhmäliikuntaa tarjoa.)

Kuntomo liikunta

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Jep, mun lajini on juoksu

Töihin paluu tapahtui tänään. Miehellä loma jatkuu, joten hän lähti pikkusten kanssa mummolaan, ja minulle jäi kävelykyyti. Työmatkani on huikeat kolme kilometriä ilman päiväkodille poikkeamista, joten varsinaisesti en kyllä autoa tarvitse, mutta pyörä olis kiva.

Lähtivät aamulla niin, että sain kyydin töihin, kotimatkan kävelin. Raikkaasti ilmastoidun toimiston jälkeen ilma oli ihanan lämmin. Oikein houkutteli juoksemaan. Tai riisuuntumaan. Ehkä vähän molempia. Meillä päin sitä kutsuttiin rimpauttamiseksi. Että reippaasti alle kouluikäisenä saunasta käsin juostiin pihamaalla pelse paljaana. Ei taitais aikuisiällä ja kaupunkimaisemassa onnistua. Kävelin. Vaatteet päällä.

Lihatehtaan ohi kävellessä ihmettelin, mitä kirskunaa sieltä kuului, ennen kuin tajusin, että siathan ne siellä. Elävinähän ne sinne sisään menee. Siinä on taas yksi ammatti, johon meikäläinen ei kyllä pystyisi. Täytyy olla minua rohkeampi mies, että pystyy. Omassa ruokavaliossanihan on kanaa ja kalaa, ja tappaa pitää nekin ennen kuin ne minun lautaselle päätyy. Mutta silti.

Kotisohva houkutti, kun kukaan ei ollut lahkeessa roikkumassa ja mitään vaatimassa, mutta onneksi olin päättänyt jo aamulla tai eilisiltana, että käyn lenkillä. Otin tavoitteeksi juosta hissutella tasaisen varmaa vauhtia niin rauhallisesti kuin pystyn. Reilu seiskapuoli tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Juu ei vauhti paljon päätä huimannut. Mutta hyvä se oli ja vaatteet pysyi edelleen päällä.

Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että juuri juoksu on kuin onkin minun lajini. Ei enää mikään vaikeasti määriteltävä suhde vaan selvää rakkautta. Nytkin juostessani suunnittelin jo mielessäni seuraavaa lenkkiä. Töissä kun oli hetki aikaa omille jutuille, tulostin kuvan kartasta, johon olin googletellut 14 km reitin. Se on sydämen muotoinen. Teippasin sen vaatekaappini oveen, kesän kuluessa käyn senkin juoksemassa. Taittuu se kymppikin, taittuu tuokin.

Toisen kerran lihatehdasta ohittaessani pidin musiikin kovalla ja katseen tiukasti asfaltissa. Mutta ei sitä p*skan hajua mitkään napit korvissa peitä, teurastuksen sivutuotetta.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kuulumisia

Heippa kaikille!

Olen aloittanut tällä viikolla työt kahden vuoden kotiolojen jälkeen, mutta en ole silti luopunut liikkumisesta enkä edes kohtuuhyvästä syömisestä. No joo siis tänään työpaikkaruokalassa oli kananugetteja - olisin voinut leivittämätöntä versiotakin syödä, mutta eihän ne ihan huippuepäterveellisiä noin niin kuin päivän kokonaisuus huomioon ottaen ole.

(Mun on pakko vielä kertoa surullisesta myyntimiehestä sen verran, että hänelle osoitetussa uudessa työpisteessä, joka on siis eri rakennuksessa, on työprosessien tuottamaa pölyä ja luultavasti myös hometta. Myyntimies saa pahoja allergisia reaktioita uudessa työpisteessään ja on nyt etsimässä uutta loukkoa, johon tavaransa levittää. Mitä siihen voi työhuoneen ryövännyt pikkulikka sanoa, shit happens?)

Kävin keskiviikkona salilla ja eilen juoksemassa. Tänään pitää venytellä oikein pitkän kaavan mukaan. Eihän se ihan hullun paljon yhteen viikkoon ole mutta onhan tässä vielä lauantai (sunnuntaille on muita suunnitelmia) ja onhan tässä tekemisen meininkiä. Pääasia, ettei unohda. Työ on kyllä sellaista, että joka päivä voisi lähteä juoksemaan pääntuuletuslenkin, sen verran paljon joutuu/saa aivojaan käyttää päivän aikana, mutta on tässä nyt ollut vähän muutakin elämää huomioitavana.

Ensi viikon olenkin sitten lomalla, kun tuli tehtyä lomasuunnitelmat jo hyvissä ajoin ennen työpaikan saantia, mutta sitten taas loppukesäksi sorvin ääreen. En aio yhtään päivitystä kirjoittaa matkapuhelimella tai iPadilla tai millään muullakaan kannettavalla mokkulalla laiturin nokasta, koska olen poissa vain viikon. Koittakaa pärjätä. ;) Toivottavasti teillä on pidemmät lomat ja paljon aikaa postailla kesäkuvia ympäri Suomen ja muun maailman, odotan innolla! :)

Tilasin juuri kaupasta mutakakkua loman alun kunniaksi, toivottavasti mies sitä löytää. Sunnuntaina herkutellaan sitten lisää juhlien merkeissä. Semmoiset terveelliset suunnitelmat tällä kertaa. Hauskaa juhannusta kaikille!


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Työ tekijäänsä kiittää...

Huh-huijaa, kolme päivää olen jo tuijotellut erilaisia exceleitä niin, että ruudukot ja numerot vilistelevät silmissä. Kahteen palaveriin olen ehtinyt osallistua, toiseen mennessä ei ollut edes aihe tiedossa. Iltapäivisin on vaikea pitää silmiä auki ja suuta kiinni. Haukotukset sentään saa jotenkin peitettyä, mutta kun ei silmiä uskalla räpyttää, kun pelkää, että ne eivät aukea enää uudelleen, jos niitä kiinni käyttää. Aivot ylikierroksilla - tai ehkä juuri sopivilla, koska ei tunnu ylikuormitetulta ja edelleen ymmärtää ja tietää, mitä on tekemässä ja jopa suurin piirtein miksi.

Työhuonekin minua varten on jo melkein laitettu, eilen surullisenoloinen myyntimies pakkaili omat tavaransa sieltä ja tänään ehdin itse sen siivota. Perehtyminen on nyt vain siinä vaiheessa, että minun on hyödyllisempää istua hetki vielä perehdyttäjäni kanssa samassa huoneessa. Tuli vähän paha mieli myyntimiehen häädöstä - ymmärrän kyllä, että tehtäväni ja asemani työpaikalla vaativat työhuonetta juuri siitä rakennuksesta ja yhteisöstä, mutta eikö myyntimiehelle olisi ollut parempaa paikkaa osoittaa kuin jostain naapurihallin yläkerrasta kaukana muista? Aamulla saan ihan luvan kanssa käyttää aikaa sen sisustamiseen - en vain kyllä tiedä millä. Siellä on pöytä ja hylly ja tuoli ja minulla on läppäri. Varmaan vien sinne jonkun kukan ja tuijottelen sitä sitten läppärini äärestä sen kaksi ja puoli tuntia, mikä minulla on aamusella luppoaikaa.

On ihmeellistä, kun töitä olisi ihan koko ajan tehtäväksi asti, mutta kun niitä ei osaa tehdä ilman ohjausta. Siis en tiedä, mihin kävisin käsiksi, kun se ei ole pelkkää paperin pyörittämistä ja mappien selaamista. Todella outoa, kun ei ole yhtään mitään työtehtävää, jota itsenäisesti voisin eteenpäin viedä, kun perehdyttäjäni on jossain muissa menoissa. Tänään lueskelin intrasta vanhoja työntekijäkokouksien pöytäkirjoja ja yhdistyksen julkaisua, ihan vain haistellakseni, missä mennään ilmapiirin suhteen. Paljon on ehtinyt välissä muuttua. Toimettomuus ei sinänsä ole pahasta; tiedän että jatkossa ei paljon peukaloita ehdi pyörittelemään. Lisäksi ollaan käyty niin isoja asioita läpi, että niissä riittää pureskelemista näinkin, en millään pystyisi vastaanottamaan samaa tahtia uutta asiaa koko kahdeksan tuntia päivässä, tämä on hyvä näinkin.


Illat on muuten ihan tosi nopeasti käsitelty, kun tulee lasten kanssa kotiin vasta puoliviiden aikaan. Eilen huomasin käyttäneeni koko vapaa-aikani mekkokaupoilla esikoisen kanssa. Ihan hups vaan. Ja minä kun oletin pääseväni juoksemaan. Tänään sentään käytiin salilla. Napakka yläosatreeni käytössä olevilla laitteilla. Jätin sormeni kahden levypainon väliin, kun toinen oli huonosti telineessä ja kolahti paikoilleen (ja minun vasemman nimettömän ylimmälle nivelelle), kun laitoin toista telineeseen. Paskamainen juttu. Kipeä se on mutta sormi toimii kyllä ihan normaalisti, ei tässä nyt mitään uutta nivelrikkoa oikein kaivata.

Pakkohan minun on vielä palata tähän laihdutusblogimaailmaan ihan vähän. Painoni on valahtanut vähän niin kuin vahingossa ja vahtimatta 68 kg:n puolelle. Ensin luulin, että vaaka antaa virhelukemia, mutta kun se on siellä suunnalla pysynyt tässä jo tasaisesti, niin pakkohan se on uskoa. Seiskakymppinen on alitettu pysyvästi ja aikaa sitten. Sinne ei enää tarvitse palata. Tästä on hyvä jatkaa. Kaipaan sitä sellaista fitimpää oloa ja muotoa enemmän kuin jotain tiettyä lukua, mutta onhan se selvä, että kyllä niiden lukemienkin täytyy silloin muuttua. Ja tässä sitäkin työtä olen hitaasti mutta varmasti tekemässä. :)


maanantai 10. kesäkuuta 2013

@ Suomenlinna

Oli aurinkoa, tuulta ja meren avaruutta.
Pulppuilevaa puhetta kaikesta, välillä ei mistään.
Rusketusraidat pohkeissa, vaikka kuvittelin istuvani kalliolla kasvot (ja sääret) aurinkoon päin.
En ottanut yhtään kuvaa, oli niin kirkasta.
Kolme lajia, kolme tuntia ravintolassa mantereen puolella, viihdyttiin.
Kotiin piti ajella autoradio melkolailla kovalla ja nilkka melkolailla suorana. Perillä hetki ennen puolta yötä, en pysähtynyt, kun ei pysäytetty.
Tänä aamuna eka päivää töihin, kahden vuoden kotiolojen jälkeen.
On aika töttöröö-olo.

torstai 6. kesäkuuta 2013

7 km/h

Mistä tietää, että edellisestä lenkistä on liian pitkä aika?

  • Kun ei pysty muistamaan, mihin on tallettanut sykemittarin kellon
  • ja kun se löytyy sitten korulaatikosta.
  • Kun ei tiedä, mitä päälleen laittaisi, koska
    • valinnanvaraa on liikaa, kun kaikki liikkavaatteet on jo tulleet pesusta
    • ja huomaa, että edellisellä kerralla käytetyt housut ovat ihan liian lämpimät tähän keliin.
  • Kun lenkkarit on nostettu eteisestä kaappiin
  • Eikä tiedä, mihin kaulukseen napsauttaisi soittimensa kiinni, kun yhtäkkiä ei olekaan taskuja.
  • Kun miettii, voiko aurinkolasit päässä juosta, koska taloudesta ei löydy yhtään lippistä
    • ainakaan sellaista, mitä aikuinen ihminen kehtaisi nykypäivänä pitää.
  • Kun joutuu kääntymään matkalla takaisin, kun ei muistanut kääntyä sellaisesta risteyksestä, mistä ehtii ajoissa kotiinkin.
PS. Kun istuin rättiväsyneenä lenkin jälkeen saunassa pesemässä hiuksiani, huomasin yhtäkkiä, että vatsani on ihan selvästi pienempi. Kapeampi sivuilta. Ihan selvästi. 

Helle, mikä ihana tekosyy :)



Kiirettä on pitänyt. Asioita järjestettävänä viimeisellä "loma"viikolla. Miehelläkin on ollut poikkeuksellisesti pakollista menoa iltasella, niin että vähemmän olen päässyt harrastamaan muita kuin omia pakollisia menoja. Milloin olisin siinä pisteessä, että juoksulenkkiä kutsuisin omaksi pakolliseksi menoksi? Luultavasti juuri nyt ja tästä eteenpäin.

Mulla oli kyllä lenkkitreffit naapurin kanssa, mutta ne peruuntuivat naapurin puolelta, niin enpä sitten lähtenyt itsekään. En muista miksi. Tänään minulla on pakollista menoa. Tänään menen lenkille tai salille, säästä riippuen. Koska juuri nyt ei sada, taidan kallistua juoksun puoleen, sillekin on ollut niin turkasen kuuma, etten oikeasti ole viitsinyt nähdä vaivaa raivatakseni kalenteriin tilaa. Mutta pakkohan sekin on tehdä, muuten tämä kesä on ihan samanlainen kuin kaikki kesät tähänkin mennessä. No, sinä kesänä, kun kolmevuotiaani oli pieni, enkä ollut vielä töissä enkä raskaana, rataslenkkeilimme kyllä melko ahkerasti, mutta se oli sitä aikaa, kun minun olisi pitänyt olla kuntokeskuksessa jumppaamassa, joten ei siitäkään niin hyvää mieltä sitten tullut kuin olisi voinut.

Tänään vaaka on hellinyt minua ennätyslukemilla (siis alaspäin!) mutta peilistä ei ole siltä näyttänyt. Tällaisina päivinä tekisi hyvää kuulla ulkopuolisilta, että näyttääpä siltä, että olet edistynyt. No kun ei niitä ulkopuolisia sitten meidän vessassa sattunut samaan aikaan olemaan, kun minä vaa'alla seisoin, päädyin toteamaan, että hyvä se on sitten näin. Ehkä olen vatsalleni kriittinen lähestyvien juhlien takia, ehkä en suostu näkemään totuutta, koska pelkään näyttäväni silti pullukalta. Eilen testasin istumaannousuilla suoria vatsalihaksiani. Ehdin saamaan kolmekymmentä (ajasta ei ole tietoa) ennen kuin pikkupoika tuli selkään roikkumaan. Tarkoitus oli tehdä ylipäätään niin paljon kuin olisin kertarykäisyllä jaksanut. Eihän se vielä täyspainoisesta treenistä mennyt, mutta oli se kolmekymmentä enemmän kuin edellisenä päivänä. Tänään kuitenkin juoksemaan. Ei selittelyjä.


Hyviä treenihetkiä teille! 

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Erilainen kesä

Kesällä laihtuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Ja sitten en ole onnistunut, koska olen ajatellut sen olevan tosi vaikeaa. Ajattelin, että tämä voisi olla erilainen kesä.

Olen puhunut elämäntaparemontista niin kauan, etten enää muistanut, minkälainen se vanha elämäntapani oli ja mitä olin siitä muuttamassa. Lisää liikuntaa ja enemmän kasviksiako? No, molemmat on kyllä toteutuneet, mutta se remppa on silti pään sisällä.

Olen sanonut jo hylkääväni laihdutuksen ja haluavani parantaa elintapojani. Sanoin ehkä vuosi sitten, ehkä jopa puolitoista. Sanoin, että tämä ei ole laihdutusblogi vaan elämäntapablogi. Paljonpa se on auttanut, kun edelleen kyynelehdin kiloista, aina silloin tällöin, kun sille päälle satun. Ja kiellän ja syön suklaata. Ja mitä näitä nyt on. Viimeisimmäksi sanoin: Terveyden kautta. Ja silti kyynelehdin kiloistani.

Tiedättekö, kun on pitkän pitkän aikaa mielessään sinnitellyt ja puurtanut, jotenkin ilottomasti, että jaksaisi vain keskittyä eikä herpaantuisi ja sitten kun olisi sitä tarpeeksi jatkanut, olisi perillä Onnessa ja Autuudessa? Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä huomaakin, että kaikki on jotenkin kevyempää tai helpompaa tai entiedä jotenkin paikoilleen loksahtanutta? Niin kuin en enää tarpoisikaan jalkaisin jossain rämeikössä vaan olisin päässyt jokilaivan kyytiin. Onhan se eteneminen edelleen todella hidasta, mutta enää ei tarvitse ponnistella. Täytyy vain toistaa niitä hyviä valintoja, seurata rutiineitaan, huomata onnistumisensa ja vahvistaa niitä.

Että onko siitä ilottomasta puurtamisesta sitten mitään hyötyä? Ei voi tehdä hyviä päätöksiä ilman kokemusta, eikä kokemusta saa ilman huonoja päätöksiä. Minä en osaa sanoa, mikä minun nykyinen elämäntapani on, mutta se on muuttunut kyllä siihen entiseen verrattuna. Eniten minua on auttanut itseni vapauttaminen. Liikunnan pakosta, tietynlaisen ruokailun pakosta, mistä vain ehdottomuudesta. Että tehdään nyt näin tästä eteenpäin, kun näin päätin, vaikka tämä ei tunnu sen enempää hyödylliseltä kuin kivaltakaan. Ja siitä, että vain äärimmilleen venytettynä liikunta voi olla hyödyllistä, koska silloin se kuluttaa eniten. Opin juoksemaankin, kun päästin irti pakkoliikunnasta, ja se jos mikä niitä kaloreita oikeasti kuluttaa. :)

Minulla on elokuuhun muutama tavoite, joista tärkein liittyy kolesteroliarvojen kontrolliin. On minulla painotavoitekin, mutta se terveys on nyt ihan oikeasti etusijalla. Teen tämän itseäni varten. Lapsiani varten. Ennen kaikkea ja ehdottomasti itseäni varten. Tästä kesästä tulee hyvä. Jos näin kuumat kelit jatkuvat, istun onnellisesti ilmastoidussa toimistossa. Sadettakin se pitää, jos ilmat huononee. Ehtii sitä lenkille töiden jälkeenkin. Muutosta on ilmassa ja minä olen onnellinen. :)

torstai 30. toukokuuta 2013

Parempi Elämä

1. Paino alkaa kuutosella - check!
2. Palaan työelämään kotoa möllöttämästä - check!
3. Juoksu kulkee, kymppi taittuu - check!

Olen aika sinut itseni kanssa. <3


tiistai 28. toukokuuta 2013

Kolmen K:n hoitoa

Hartia/lapani on saanut nyt uudenlaista kolmen K:n hoitoa: kylmävoidetta, kipulääkkeitä ja kinesioteippausta. Kyllä tämä tästä. Eilen jo ihastelin takareisissä olevaa työntuntua, sitä oikeaa ja hyvää tuntua, ei pahaa ja väärää kipua vaan sitä, mikä vie eteenpäin. Tänään mietin jo kahvakuulan uutta kohtaamista, että milloinhan sitä. Oikeasti pitää antaa tämän yläselkäongelman nyt laantua ensin ihan rauhassa, mutta nyt jo polttelee. On se kuula aika kiva.

Sisko kävi kinesioteippaamassa potilaan selän. Rentouttavaa ja tukevaa tässä haettiin. Annetaan olla 3-5 päivää. Olen tainnut myös polttaa niskani?
Juoksemaankin tekisi mieli. Tänään oli viimeinen (tiistai)mahdollisuus pitkälle rataslenkille, kun kolmevuotiaan kerho menee kesälomalle tämän viikon jälkeen. Käytin mahdollisuuden vähän höpsösti menemällä teepaita- ja hattukauppaan juniorin tarpeita ajatellen. Mutta kun se tarvitsi jonkun hatun siihen auringonpaisteeseen. No, on mulla vielä torstaina mahdollisuus paikata, jos vaan kelit on kohdillaan. Nenä vuotaa mutta emmätiiä onko tää nyt sitten flunssaa vai ei. Altekille tekisi mieli tehdä kirjallinen valitus voikukista, eikö jumalauta niitä tienvarsia voisi välillä niittää? Toiset kiinteistöt hoitavat hommansa, kaupunki ei ihan niin hyvin. Silmiä kaihertaa, kun ulkona oltiin. Tuomet ja kaikki ihanat kesän merkit.

Miten minusta tuntuu tässä istuessa, että oon illalla menossa juoksemaan? Miten tässä on tällainen varmuus sisälle hiipinyt asiasta? Enkös minä tämänpäivänlenkkini heittänyt jo kävellen? Mitä ne lenkkarit sitten oikein huutaa? Ja mikäs minä olen asiaa estelemään? Juostaan sitten jos juoksututtaa.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Kahvakuula gone bad

Meidän kotisalilla on yksi suuri puute: siellä ei ole peilejä. Talvella, kun ulkona oli pääasiassa pimeää, ikkunoiden heijastusta pystyi käyttämään apuna.Nyt kun sälekaihtimien molemmilla puolilla on yhtä valoisaa, tämä vähäinenkin hyöty on käytännössä kadonnut.

Kun ei ole peilejä ja tekee kahvakuulaliikkeitä vähän liikaa jaksamisensa rajoissa, saattaa käydä niin kuin meikäläiselle, jolla vasenta lapaa/hartiaa vihloo niin maan p*rk*leesti. Ei pääse sängystä ylös, ei sohvalta, lasten nostelu ja kaikenlainen kumartuminen sattuu ihan liikaa. Syytän pystypunnerrusta (tjsp) - en toki itseäni.

Pitäisi hioa tekniikka oikein vimpan päälle kuntoon ennen kuin menee revittelemään peilittömään tilaan, missä ei edes näe tekemisiään. Ei se silloin tehdessä sattunut, mutta en minä oikein muutakaan syytä tähän kipuun keksi. Ihan typerää. Lisäksi mulla on nuha, luultavasti oikea eikä allerginen. Ihan tyhmää sekin.

H*lvetti palaan juoksun turvalliseen maailmaan, jos en nyt itseäni telo sitten kompastellessa kengännauhoihin tai jotain. Minä vihaan näitä lihaksia, jotka menee jumiin ja satuttaa, miksi ei voi keho toimia niin kuin kehon pitääkin? Tämä kipu ei ole sitä kehittävää kipua, tämä on sitä, kun joku on pielessä. No pain, no gain - ehkä hyöty on siinä, että on taas vähän varovaisempi tai tarkempi. Mutta pitääkö ihan oikeasti kaikki opetella tuskan kautta? H*lvetti, ehkä palaankin sinne salille ja näytän sille samperin kuulalle, että kumpi on kingi. Minuahan et nujerra, typerä kasipallo!



lauantai 25. toukokuuta 2013

Kahvakuulailua pitkästä aikaa

Mies vietti eilen poikien iltaa veljensä kanssa. Olivat vetäneet vain pari olutta mutta kilon karkkeja. Illalla jo vannoi, että huomenna on pakko mennä salille. (Mun mielestä karkinsyönnin ja urheilun välillä ei ole mitään pakkoa, mutta se on varmaan jo eri aihe.)

No minä otin salillemenopakon ilolla vastaan ja mukisematta lähdin mukaan, mutta hiljaisella salilla huomasin, että varsinaiseen toimeen tarttumisessa oli hankaluuksia. Ihan kuin ei olisi sittenkään huvittanut tehdä oikein mitään. Säädin radiota, poljin vähän kuntopyörää, sytyttelin valoja myös niihin huoneisiin, missä ei oltu... Sitten totesin, että jos ei maistu, niin ei maistu, ja silloin on syytä tehdä jotain muuta.

Otin vihdoin vaivalla ostamani/ ostattamani kahvakuulat käyttöön ja tein HIIT-tyyppisen treenin sillä "ohjelmalla" mikä oli oman kuulani mukana tullut. Itsellenihän en ole vieläkään sitä kutosta isompaa palloa hankkinut, koska kuntosalillamme on nyt nämä kasi ja kymppi, ja voin olla niitä käyttämättä myös salilla, ei tarvitse kotiin asti hankkia.

Väliin meinasin tehdä enemmänkin jalkasettiä, mutta lopulta tyydyin vain askelkyykkyihin tangon kanssa, koska hiittini veti mehut aika hyvästi. Kaikki naisen elämää tai liikkumista sivuavat aikakauslehdet repivät otsikkonsa siitä, että jo 10 minuuttia riittää. En tiedä, menikö minun HIIT ihan pilalle, kun tein sen kahteen kertaan. Noin kaksitoista minuuttia per kierros, jos oikein laskin. Siis liikkeet, ei minuutit, puhelimeen laitoin ajastimen sekä työlle että levolle, ja se on lahjomaton. Nyt on kuitenkin hyvin työskennellyt olo ja se on varmaan tärkeämpää kuin se, mitä pontusjäntti kauneusjaterveyslehdessä sanoo. Väliin ja loppuun poljin kevyellä vastuksella jonkun kymmenisen minuuttia, tai siltä se tuntui, mutta saattoi olla kolmekin.

Eka kerran otin oikeasti kuulat käyttöön, vaikka itse sen metelin nostin, että ne hankkia pitää. :) Tämän päiväisen perusteella ei taida olla kuitenkaan viimeinen kerta. On se sopivan painoinen pallo kuitenkin niin paljon parempi ja eteenpäin motivoivampi kuin vähän liian kevyt. Kuka tietää, vaikka innostuisin hankkimaan sellaisen kotiinkin. (Joo, kyllä se tiedetään: ei tule tapahtumaan, ainakaan ihan lähiaikoina.) Salikeikkaankin mukavaa vaihtelua, kun ei tosiaan niin hirvittävän monipuolinen laitetarjonta siellä ole.

Leppoisaa viikonloppua kaikille. Toivottavasti treenit kulkee! :)

Onko vika vain minussa vai miksi nämä näyttävät enemmän lakulta kuin metallilta?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Täyden kympin lenkki

Taas jäi eilen kirjoittaminen kesken. Se alkoi: Tänään aion mennä lenkille. Vietin toissapäivänä aikaa omassa blogiarkistossani, ja huomasin, että ainoasta kympin lenkistäni on hurahtanut aikaa hulvattomasti, kävin juoksemassa sen jo huhtikuun alussa. Nyt oli siis aika ottaa uusiksi.

Aloitin juoksun aikaisemmin, jätin vähän alkulämppäkävelyä väliin, että saisin kympin kätevämmin täyteen. Löysinkin oikein käyttökelpoisen reitin. Juoksukin sujui ihan hyvästi. Nyt kun lumen pehmentävä vaikutus on asfaltilta sulanut, penikkani ovat olleet vähän ärtsymmät taas, toisaalta asfaltin vieressä pehmeämmällä juokseminen pistää jalkateriäni hakeutumaan siihen niille ominaiseksi tulleeseen asentoon, lievään supinaatioon. Kovalla alustalla jalkaterän asentoa on helpompi kontrolloida.

Olen huomannut, että penikkani tykkäävät, kun puolentoista-parin kilometrin juoksun jälkeen pysähdyn venyttämään nopeasti pohkeita. Minulla on yksi liikennemerkkitolppa lenkin varrella odottamassa tätä varten. Kun ensin on puoliväkisin lihaksiaan juoksemalla lämmittänyt, pikkuvenyttely tuntuu tehoavan erityisen hyvin - tämän opin aikoinani elixian juoksukoulusta, jossa välillä tehtiin niin, että pysähdyttiin reilusti venyttelemään kaikki juoksuun liittyvät alaraajojen lihakset.

Eilen juostessa mietin, että minulla ei taida olla yhtään miespuolista lukijaa. Ainakaan kukaan ei ole ilennyt tunnustaa, että seuraisi jonkun puolipullean kotiäidin höpinöitä. Kuitenkin minua kiinnostaviin aiheisiin voisi olla hyödyllistäkin saada myös miehistä näkökulmaa. Tai sitten ei. Ehkä ne miehet ei tiedä yhtään sen enempää kuin minäkään. Mutta jos nyt laittaisi tunnisteiksi sellaisia sanoja kuin haba, data, sports tracker, lihaskasvu... ja mitä näitä nyt on, niin rupeisko kommenttilaatikko täyttymään miehisistä hauiksenkasvatusohjeista? :) Vaikka pakaraa mun pitää kyllä enemmän kasvattaa kuin haukkaria. Että mentiinkö sittenkin sille naistensalipuhe-puolelle?

Kymppi taittuu juosten ihan hyvin. Se ei ole kevyttä ja iloista juoksua alusta loppuun, mutta sen jälkeen ei ole myöskään kaikkensa antanut ja "yhtään en olis jaksanut enempää" -olo. Pitää varmaan kesän mittaan googletella hivenen pidempää lenkkiä ja käydä testaamassa vaikka kävellen, että miltä se nyt sitten tuntuisi, kaksitoista tai kuusitoista kilometriä. Psyykeni ei kestä kahta kierrosta samaa, se tuntuu liian hullulta, pitkältä, raskaalta, kamalalta ajatukselta, mutta jos vaikka katsoisin mitä paikallisen sisäjärven ympärysmitta on. Isompi puoli on kai kympin, pienempi puoli on vitosen, mutta jos jättäisi sen sillan laskuista, niin siitä ei viittätoista kilometriä yhteensä kyllä tule. Jos alkais varovaisesti haaveilla pidemmästä lenkistä.

Kuva: Suomen Ilmakuva Oy

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kesäfiilis

Ilmat on ennusteista huolimatta olleet ihania. Ulkona on ollut vähän niin kuin pakko olla. Tänään on kuitenkin vähän niin kuin pakko pysyä sisällä siivoamassa, koska ei täällä kukaan muukaan käy sotkuja hoitamassa, kun me ollaan poissa. Menemistäkin on ollut vaihteeksi enemmän kuin taas vähään aikaan, tälle viikolle on joka päivälle jotakin: on opon tapaamista ja rippikouluvanhempainiltaa ja taloyhtiöjuttuja ja jopa yhdet 5v synttärit. Mukavaa, että on jotain, minkä varassa arki rullaa eteenpäin. Vaikka on tuo hiekkalaatikkokin ihan kiva taas vaihteeksi, ei sen vierellä enää heinäkuussa niin kiinnosta istua. Että nautitaan näistä kesäulkoiluista, kun se niin tuore juttu taas on.

  Kamomilla Kukat Meadow kesä aurinkoinen

Penikat on vähän kipeät maanantain juoksun ja eilisen rataslenkin jäljiltä. Enemmän sen juoksun. En ole punaisella (tai minkään muunkaan värisellä) radalla käynyt juoksemassa lukion jälkeen ja siitä on jo pitkä aika. Kai se erituntuinen alusta sen tekee, vaikka luulis, että asfaltti haittas enemmän. Mut kai se on vaan että mihin on tottunut.

Paino on nyt muutaman päivän ollut tasaisessa, tuskallisen hitaassa laskussa, sata grammaa päivässä. Mutta se riittää, jos se on kaikki alaspäin. Elixiaviikolla paino laski huimasti, viime viikolla otin kilon takaisin, kun kova treenitahti ei jatkunutkaan. Tämä viikko onkin sitten liikunnallisesti ahkerampaa kuin edellinen, vaikka en iltamenojen takia taidakaan päästä juoksemaan ennen perjantaita. Sinällään mulla on kyllä elixiaa ja lapsiparkkia ikävä, että tätä päiväaikaa voisi hyödyntää kyllä liikkumiseenkin, mutta toisaalta lapsille on varmaan kivempaa juosta leikkipuistossa kuin nököttää sisällä lapsiparkissa, että mikä minä olen sitä liikunnanriemua toisilta riistämään...


Liikkuessa on niin paljon helpompi pitää ruokailunsakin kunnossa, vaikka vähän hakemista tämä nyt tuntuu olevan. Olen aika mestari kusemaan omiin muroihini ja torpedoimaan hienot saavutukseni ja tavoitteisiin pääsemiseni. Yleensä keksin jotain muuta, johon voisinkin keskittyä sen ensimmäisen sijaan, tai ruokailun ollessa kyseessä ajattelen, että onhan tässä jo hienosti menty (kolme päivää), kyllähän sitä välillä voi vähän höllätä. Mutta ei, ei voi kahden-kolmen päivän välein höllätä, jos tavoitteena on muutakin kuin oman painonsa säilyttäminen tai hidas (tai nopea) nostaminen.

Nyt kaivelin esille kolesterolia alentavat ohjeet ja päätin muistuttaa itseäni, että terveyden kautta. Kun kyse ei ole siitä, että terveellinen ruoka ei maistuisi vaan olisin vaikkapa vannoutunut uppopaistetun evään ystävä. Nyt viimeaikoina on ollut vähän hankalaa jaksaa aamupuuroa tai valmistaa kasviksia, vanha kahvi+leipä on houkutellut sata kertaa enemmän. Kahvia ja leipää vaan joka välissä. Sitä joutuu itselleen kahvipannu kädessä aika napakasti sanomaan, että ei näin vaan nyt alat kuoria niitä porkkanoita. Salaattiakaan en edelleenkään uskalla isompaa satsia tehdä kerralla, koska ne on meillä perinteisesti jääneet jääkaapin perälle mädäntymään. Sekin on siis joka kerta tehtävä alusta. Voishan sitä toki kokeilla, tulisko se sieltä syötyä, mutta toistaiseksi en ole rohjennut. Valitettavasti meillä menee koko ajan jonkin verran ruokaa haaskuuseen ilman minun salaattipanostustakin. Nyt kuitenkin sydänystävällisellä linjalla eteenpäin, terveys ennen kaikkea. Kyllä niitä hyviä valintoja jaksaa tehdä, kun muistaa miksi. Ei kai silti ole liikaa pyydetty, jos tänä vuonna kesäkilot olis miinusmerkkisiä?

maanantai 20. toukokuuta 2013

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Tämän viikon liikuntapäiväkirja

Tiistaina kävin rataslenkillä. Kymmenen kilometriä. Paahdoin kasvoni ja rintamukseni, mitä lyhythihaisen paidan alta nyt näkyvissä oli.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, jotain kahdeksisen kilometriä. Akku loppui soittimesta kesken matkan, joten sen tarkempaa dataa ei ole. Puhti meinasi loppua minustakin, vettä olisi voinut juoda enemmän etukäteen.

Siinäpä ne. Onko kysyttävää?


keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Melkein onnistuttiin

Maanantaina lähdettiin käymään iltakävelyllä naapurikunnan puolella, ajettiin Muuramen keskustan tuntumassa olevalle luontopolulle. Tarkoituksena oli kävellä lenkki ympäri ja katsella vähän sorsia siinä samalla.

Koski kuohui lupaavasti, kuulosti mahtavan keväiseltä.

Osa pitkospuista oli vähän veden alla, jouduttiin miettimään, kannattaako jatkaa eteenpäin. Tästä vielä jatkettiin.

Lampi oli autio ja tyhjä, sorsat taisivat olla vasta pesimässä? Mutta olis voineet olla lammella uiskentelemassa.

Pitkospuiden ja siltojen tulviminen aiheutti luovia ongelmanratkaisuja. Kultakutrin kengät pysyivät kuivina. Melkein minunkin. Tässä ollaan jo takaisinpäin tulossa.

Melkein vihertää jo.

Ja melkein kukkii.

Melkein siistiäkin ja melkein nähtiin lintuja.

Melkein koko ihminen kerrallaan saa riippusiltaa käyttää, mutta vain jos on pakko.
Katsotaan, josko kuukauden päästä olisi vähän kuivempi reitti ja enemmän katsottavaa. Mutta tulipahan ulkoiltua.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Väsynyt mutta onnellinen

Toista päivää elixialaisena ja pahoin pelkään, että tämän viikon jälkeen olen niin pahasti koukussa, että irti ei ole pääsemistä.

Tänään testasin Fast, Fit & Fabulousin, vaikka ensin pelkäsin, olenko tarpeeksi fast tai fit koko tunnille - fabulous: ilman muuta! Sen voin sanoa, että jos fast-osiosta hengissä selviää, niin loppua kohti helpottaa, näin ainakin minun kehollisuudellani, kun kestävyyskunto ei parhaimmasta päästä ole, mutta jonkin verran lihaskuntotyö on tuottanut jo tulosta.

Tänään testaan myös toista ihan uutta juttua, sain nimittäin lahjakortin Ayurvediseen pää- ja kasvohierontaan. Hoitokuvauksessa luvataan, että hoidon aikana pääsee ainakin hetkeksi syvään rentoutumisen tilaan. Minä varmaan nukahdan siihen hoitopöydälle. Nukahdin eilen illalla piikkimaton päällekin. Ja meinasin nukahtaa FFF:n loppurentoutukseenkin. :) 

Olen nyt jo muutamana iltana laittanut koneen ajoissa kiinni ja mennyt nukkumaan ajoissa, eilen jo ennen kymmentä (no ehkä kymmentä vaille kymmenen mutta silti). Luultavasti se auttaa, luultavasti jossain vaiheessa alkaa helpottaa, nyt jaksaminen on sellaista perusvireistä, ei vielä virkeää. Mutta eipä tämä elämäntaparemppa muutenkaan ole koko ajan pakottamatta tapahtunut, ensin pitää pakottaa itseään myös lepäämään ennen kuin siitä tulee rutiinia ja ennen kuin hyödyt alkavat tosissaan näkyä.

Hyviä juttuja on tiedossa toukokuuhun muutenkin, joten hyvällä mielellä jatketaan. :) Pienet vastoinkäymiset tuntuvat tällä hetkellä kovin pieniltä, ja se on hyvä se. Antaa arjen olla ja elämän sotkea, iso kuva on vaihteeksi kirkkaana mielessä ja keho onneksi näköjään tietää, mitä tehdä, jos itse en. Se on pyytänyt minulta viime aikoina salaattia ja muitakin hyviä ruokapäätöksiä. Opettelisi vielä pyytämään venyttelyä hetkeä ennen kuin on liian myöhäistä. ;)

Oikein mahtavaa viikkoa teille! Omani on ainakin erityinen. :)

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Onneksi on kapinahenki

Olen erittäin muutosvastarintainen ihminen. Kaikki muutokset, myös hyvään ja parempaan, pitää pystyä perustelemaan, että niitä kannattaa lähteä toteuttamaan. Ihan kuin sisälläni asuisi pieni anarkisti, joka kapinoisi kaikkea mahdollista vastaan: superdieettiä - syö rahkaa kolme kertaa päivässä - en muuten varmaan syö; pilatesta - hengitä tässä järjestyksessä sisään ja ulos - varmaan muuten hengitän just väärinpäin; asukastoimikunnan sihteerinä - pöytäkirjat kannattaisi kirjoittaa hetikohta kokouksen jälkeen, niin olisi asiat vielä tuoreessa muistissa - minähän muuten kirjoitan ne puoli tuntia ennen seuraavan kokouksen alkua, missä ne pitää valmiina olla.

Kapinalliseni on herännyt tänään vastustamaan kerrankin oikeaa asiaa: laiskottelunhaluani. Se sanoo, että sinähän muuten menet sinne pilatekseen, ihan turha yrittää muuttaa totuttua rutiinia ja kaavaa tässä kohtaa. Olen niin onnellinen tästä sisäisen kapinalliseni jääräpäisyydestä. :) Pakkohan minun on sinne pilatekseen lähteä, muutosvastarintainen kun olen.

Eilen käytiin salilla, mutta takana oli niin surkeasti nukuttu yö, että puolitehoiseksi jäi koko reissu. Nyt on takana 11 tuntia unta, ei keskeytyksetöntä, mutta 11 tuntia kuitenkin, ja olo on ihan huomattavan paljon erilainen. Taisin saada myös niitä vanhoja velkoja vähän vähemmäksi. Salilla tympi todella todella paljon, olin sitä mieltä, että lenkillä olisi ollut parempi. En kuitenkaan usko, että se lenkkikään olisi putkeen mennyt, joten parempi näin. Teinpä edes jotain.

Raitis ilma houkuttelee edelleen, mutta ulkona sataa vettä, joten pitää nyt miettiä, onko se sen arvoista. Ehkä, jos molemmat lapset olisi terveenä, mutta en ainakaan tuota puolikuntoista lähde vesisateeseen kastelemaan. Pilates saa nyt kuitenkin riittää varsinaiseksi liikunnaksi tälle päivälle, joten lenkki odottakoon vaikkapa elixia-viikon toiselle puolelle toteutumistaan. En tiedä, kiva on kuitenkin käydä viikko ryhmäliikkumassa pitkästä, pitkästä aikaa.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Ihanat, kamalat jalat

En ole oikein koskaan tykännyt jaloistani, ainakaan sinä aikana, kun olen niitä kriittisesti tarkastellut. Olen lyhyt, joten jalkanikin ovat. Minusta tuntuu, että minulla on "aina" ollut paksut reidet, vähintään lihaksikkaat mutta muutenkin. Jalkani ovat sellaiset, ettei niistä tikkusääriä koskaan tule, mutta enpä minä sellaisten perässä (enää) olekaan.


Tolppajalka saa harvoin (jos koskaan) kehuja rotusääristään, eikä varsinaisesti lämmittänyt edes fysioterapeutin ilahtuminen, kun arvioi minun pohkeitani: "No kylläpä sinulla on vahvat pohkeet, on todella vahvat!" Joo, voisi olla vähemmänkin pohjelihasta ja silti tulisin toimeen. Yhtenä iltana sohvalla pohkeita venytellessäni esikoinen sanoi: "Ihan hullut noi sun säärilihakset, onko sulla jotain lihasten ylikasvua?" Joo, just sitä.

Kaipa lihasten kanssa tulisi toimeen, jos rasvaa olisi vähemmän. Ja se on siitä muusta kuin valittamisesta kiinni. Ruokalautasesta ja liikunnasta. Onko olemassa sellaista liikuntamuotoa, joka erityisesti surkastuttaisi pohkeita ja ehkä vähän reisiäkin, mutta polttaisi rasvaa ja kohottaisi kuntoa? Nii-in, eipä taida olla.

Vihaan nivelrikkoa varpaassani. Se on kipeä, se estää korkkareiden käytön, se hankaloittaa askelkyykkyjä, välillä se on kipeä lenkkareissakin. Kenkä jalassa tuntuu joskus, että se on kuin joku tuore ruhje, jota lenkkari koko ajan painaa ja ehkä vähän hankaakin.

Siinä se on ja törröttää aika paljon ulospäin linjasta.

Sama jalka puunattuna, rasvattuna, hoidettuna, hierottuna, jumpattuna ja vetreytettynä.  Jaksaa hoitaa, jaksaa, jaksaa!

Vihaan kipeitä jalkateriäni, jotka iltaisin ovat kuin pienellä merenneidolla - kuin puukoilla kävelisi. Kahden viimeisen raskauden levittämät jalkaterät ovat tuskalliset, tuskallisemmat kuin nivelrikko. Liike auttaa, mutta liike sattuu. Toivon laihtuvani ennen kaikkea sen takia, että saisin painoa vähemmäksi jalkojeni päältä. Joskus ajattelen, että jalkaterille tekisi hyvää sitoa ne kuin Kiinassa aikoinaan. No, ei ehkä sittenkään rullalle jalkapohjan alle, mutta sivulta käyvä puristus tuntuu helpottavan. Saako tukisukkia pelkille jalkaterille?

Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta demokratia näyttää toimivan ihmiskehossakin. Ei ole alamaisia. Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta sen sijaan minun pitää palvella niitä, hoitaa, helliä ja huoltaa, että ne jaksaisivat minua. Rasvata ja sheivata ja hieroa ja venytellä.

Kuitenkin olen iloinen, että minulla on jalat. Edes jonkunmoiset. Jalat, joilla pystyy juoksemaan. Jalat, jotka kantavat, joilla pystyy kyykkäämään ja joita pystyy kehittämään. Onneksi on myös lääketeollisuus, joka auttaa, kun omat keinot eivät riitä. En oikein osaa sanoa, missä vaiheessa eloni näiden koipien kanssa kävi tällaiseksi taisteluksi, mutta tosiaan toivon, ettei se sitä tule olemaan loppuelämäni ajan. Olen kuullut, että laihduttuaan ihmisiltä on myös kengän koko pienentynyt. Voisiko minunkin jalkaterilläni olla vielä toivoa? Haluan voida hyvin, en huonosti.

Olen sopeutunut siihen, että jalkani eivät pituutta enää kasva. Olen melkolailla sopeutunut myös siihen, että jalkani ovat aina enemmän paksut kuin ohuet. Ei lihaksikkuudessa mitään vikaa ole, vähän kun rasvaa vielä ympäriltä lähtisi. Sopeudun varmasti myös siihen, että kengänlestit pitää valita erityistä huomiota varpaalle osoittaen. Vaihtojalkakauppaan en joka tapauksessa ole suuntaamassa, ei se aina vaihtamalla parane.

Ovat kuulemma Pradaa. 

Tässä yhtenä iltana tungin jalkaani korkkarit ja keekoilin niillä peilin edessä. Huomasin, että pohkeeni eivät enää niin kammottavat olekaan. Oikeastaan ne olivat aika kivat. Tosin siihen tarvitaan korkeat korot, mutta voihan nivelrikkokin välillä vähän joustaa, kun ulkonäöstä on kyse. Ei joka päivä, mutta edes joskus.

Perhekerhossa juttelin (mielestäni) minua hoikemman ja kapeampijalkaisen äidin kanssa värillisistä housuista, kun yhdellä toisella äidillä oli niin hyvännäköiset jalassa. Tämä toinen äiti sanoi, että ei ole oikein uskaltanut sellaisia "huomiohousuja" hankkia, kun on aina ollut aika reitevä. Sama, sanoin minä. Todettiin, että ihan tyhmää, ei niillä muillakaan unelmavartaloa ole. Esikoisenikin suositteli minulle värillisten housujen hankintaa, antoi oikein siunauksensa, että ei äiti niissä tyhmältä näyttäisi. Viimeistään siinä kohtaa päätin kuitenkin tosissaan toimia, kun näin naapurin mummolla (n. 80 v.) lohenpunaiset pillihousut. Näytti hyvältä. On varmasti aika minunkin astua pois deniminsiniseltä mukavuusalueeltani ja olla ylpeä sammakkoreisistäni. Niistä sentään näkee, että on kyykätty. :)

Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Univelkaa

Käytiin miehen kanssa Tallinnan-risteilyllä sunnuntaista maanantaihin. Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pitkästä, piiiitkästä aikaa. En muistanutkaan, miten rankkaa tanssiminen voi olla, koska en ole käynyt tanssimassa vuosikausiin. Ei sillä buffet-pöydän antimia silti sulattanut, mutta tiedättekö - en lähtenyt laivalle laihduttamaan. Siitä on noin kuusitoista vuotta, kun olen ollut viimeksi risteilemässä ilman lapsia.

No, sitten tuli vappu. Aattona kävin rataslenkkeilemässä ja sitten iltapäivällä kokovartalohieronnassa. Siskon kanssa nostettiin yhdet lasilliset kuohuviiniä patsaan lakituksen kunniaksi. Keskiviikkona ihmettelin, miten voikin olla niin krapulainen olo, vaikka sunnuntai-illasta rupesi jo aikaa olemaan. Oikein miettiessäni tajusin, etten ollut juonut ihan oikeaa pelkkää vettä kolmeen päivään. Siis kolmeen päivään! Jos normaalisti nesteytätte itseänne hyvin, ei kannata kokeilla! Päänsärkyä, tukkoisuutta, tylsää ja hidasta ajatuksenjuoksua (siis normaaliakin tylsempää)... Kamala olo. No, yötä vasten en alkanut sitten ihan litratolkulla vettä vetämään, mutta pari tuoppia kiskaisin, eikä tarvinnut yöllä vessaan herätä, ihan meni solujen sisään joka tippa (tai mihin se nyt ylipäätään menee, haihtui suoraan suun limakalvoilta niin kuin kuumalta kiukaalta?)

Tämän kaiken päälle sitten vielä kuumeinen pikkupoika ja siihen liittyvä yöheräily sekä ihan omasta typeryydestä johtuva liian lyhyen ajan varaaminen nukkumiselle. Tietenkään laivalla ei tullut paljon nukuttua, eikä bussissa kotimatkalla oikein voinut, kun oli sellainen simultaanimatkaopas luettelemasa kaiken ikkunasta näkemänsä siinä viereisellä penkkirivillä. Aikuinen, mutta ei ehkä penaalin terävin kynä. Kotona oltiin ysin maissa ja nukkumaan menin kympin maissa, mutta nuppuset herättivät puoli kuudelta, ja sitten palattiinkin taas tähän idioottien arkirytmiin, että kahdeltatoista nukkumaan ja viiden-puolikuuden välillä ylös.

Eilisen tavoitteena oli juoda reippaasti vettä ja nukkua päiväunet. Tämä päivä on jo parempi. Tänään tavoittelen jo kodinhoidollisia toimenpiteitä. Pitää oikeasti tarttua tähän järjettömään velkaantumiseen, katkaista kierre ja alkaa elää säästeliäämmin. Eihän omia parhaita vuosiaan voi tuhlata siihen, että on aina vähän väsynyt eikä koskaan oikein kunnolla jaksa. Meidän lapset nukkuu kuitenkin melko hyvin yönsä noin niin kuin normaalioloissa, joten on aika raukkamaista vedota lapsiin, kun ei itse suostu nukkumaan tarpeeksi. Tottakai ne herää aikaisin, joskus jopa epäinhimillisen aikaisin, koska ne menee kahdeksalta nukkumaan. Kuka oikeasti jaksaa nukkua joka yö yli kymmentä tuntia putkeen? Minulle sellainen kymmenen tunnin unien putki tekisi oikeasti tosi höpöä, mutta meidän pennuilla ei univelkaa olekaan kertynyt.

Hyviä treenejä teille, joita ei nukuta niin paljon, ja hyviä ruokailupäätöksiä kaikille tasapuolisesti. Minä palaan näihin aiheisiin sitten kun olen tämän päivän tavoitteeni saanut täytettyä.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Voi elämä tätä elämää...

Ilmoitin jo tiistaina kolmevuotiaan kerhoon, että pidämme torstaina vapaata, koska molemmat vaikuttavat vähän flunssaisilta, vaikka äsken vasta toivuttiin edellisestä. Samalla ajattelin, että saisin yhden kokonaisen päivän siivousta varten, mitä ei katkaise minnekään lähtö, vaan ainoastaan lastenhuollolliset asiat. Aamulla heräsin siihen, että kolmevuotiasta vain itketti ja itketti, piteli vatsaansa, mutta mihinkään ei kuulemma sattunut.

Istuttiin sylitellen sohvalla puolisen tuntia ja ehdin jo ajatella, että tässäkö se siivouspäivä sitten meneekin. Kuumetta on vähän, mutta ei dramaattisesti, mutta olo näytti kokonaisvaltaisen kurjalta. Veden hakemisen varjolla pääsin keittämään itselleni kahvia ja puuroa, ja kohta lapsi ilmoitti, että voisi vähän puuroa ehkä ottaakin. Nyt hän lukee pikkuveljelle Puppe-kirjaa lasten huoneessa eikä aamullisesta itkusta ole enää tietoakaan. Minun pitäisi varmaan kipaista lähikauppaan maidon hakuun ennen kuin esikoinen lähtee kouluun.  Sitten on palattava taas suunnitelma A:han ja alettava raivata tavaroita paikoilleen.

Olo on kurja, väsynyt ja turvoksissa. Vaaka sanoo samaa. Eilinen ilta meni istuessa vapaaehtoishommissa, ja siis todellakin neljä tuntia pelkkää istumista. Mietin illalla, miten ikinä voin palata töihin, varsinkaan työpöydän ääreen, jos neljässä tunnissa pari kertaa paikan vaihto ei riitä liikkumiseen. Ei mikään ihmekään, että istumatyö tappaa. Minun selkä ei ainakaan tykännyt tippaakaan selkänojattomilla palleilla istumisesta, kun ei siihen pöytäänkään viitsisi koko ajan nojata. Mutta toimistoissa on sentään kivemmat tuolit, ja vapaammin pääsee välillä jaloittelemaan. Vaikka välillä tuntuu, että on taas koko päivän sohvalta suorittanut, taidan tosiaan olla jalkeilla huomattavasti luulemaani enemmän, kun yksi neljän tunnin paikallaan olo teki noin tiukkaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Siitäpä tulikin mieleen vieno toiveeni päästä tänään juoksemaan. Saas kattoo kuin käy. Miehellä on nimittäin jotain menoa työpäivän perään. Tästä tuhvelo-olosta olisi vain kiva päästä eroon, ja reipas ulkoliikka on siihen paras ratkaisu. Kuumesairasta lasta en kuitenkaan lähde ulkoiluttamaan, joten kaikki toivoni on tänään illassa.


tiistai 23. huhtikuuta 2013

Vahva olo

Viisas olin, kun pitäydyin salilla liiemmistä kyykkysarjoista. Pakaraa ja reittä sekä alaselkää kyllä pilateksessa muistettiin treenata. Nyt vain selvisin voittajana, kun ei ollut lihakset jo valmiiksi väsyneet. Eilen tein taas yöjuoksuratkaisun, kun aiemmin en ehtinyt. Tempaisin reippaan vitosen sillä ajatuksella, että tämän on nyt riitettävä. Kotona läähätin, että ei musta ikinä juoksijaa, kun vitonenkin vetää näin sipiksi. Mutta sitähän minä halusin. Juosta niin, ettei kotona tunnu siltä, että lyhyeksi jäi.

Tänään lähdettiin rataslenkille, vaikka vähän vettä sateli. Takki oli tavallinen ulkoilutakki, ei goretexiä eikä muutakaan vesitiivistä, mutta hyvin pärjäsin. Kävin jo sen tutuksi tulleen kolmetoistaseni, jaloissa edellisen illan lenkistä huolimatta ihanan vahva olo ja matka taittui reippaasti. Alkumatkasta lenkkari painoi ikävästi rikkinäistä varvasta, mutta minkä sille mahtaa, varsinkaan kesken lenkin, kyllä kipuunkin tottuu, vaikka p*skamaistahan se on, että joutuu tottumaan.

Loppumatkasta alkoi selässä tuntua kävely (tosi ärsyttävää) ja viimeiseltä myös kipeän varpaan jalan penikassa, saattaa niillä olla joku yhteys tai sitten ei. Meinasin käydä vähän isommassa ruokakaupassa, mutta sinne olisi pitänyt mennä kerhon ohi ja palata sitten takaisin, niin en kertakaikkiaan jaksanut enää kasvavine vaivoineni, vaan päädyttiin kolmevuotiaan haun jälkeen poikkeamaan lähisivassa. Jäi kasvikset ostamatta mutta on täällä kotona vielä jotain.

Nyt olo on väsynyt mutta onnellinen. Ihana, että pystyy liikkumaan, vaikka välillä se tekeekin tiukkaa. Seuraava juoksulenkki on väkisinkin sellainen hidas ja palautteleva, vaikkei tämän päivän kävelykään mitään maratonvauhtia mennyt. Rankempi on rataslenkki silti kuin kevyt juoksu. Kahvikupin kanssa käperryn nyt hetkeksi sohvan nurkkaan pelailemaan nettipelejä. Ennen seuraavaa riitaa ja sen selvittelyä...

Aina kun luulen, että suklaalla ei ole minulle enää mitään tarjottavaa, keksitään taas jotain, joka vaikuttaa kohtuulliselta ja kyllähän nyt kahvin kanssa vähän voi maistella. Ei mene näiden kahvien kanssa, mutta menee joku päivä.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Ymmällään (tai ei)

Käytiin äsken salilla. Mun avain ei taaskaan toiminut, mutta onneksi oli mies mukana. Taasko pitää olla maanantaina soittamassa, että joku roti siihen avaimen lukkiuttamiseen? Tein enimmäkseen ylävartalolle ja selälle treeniä, viime viikon  pilateksesta jotain oppineena. Yleensä siellä muutaman kerran peräkkäin keskitytään johonkin tiettyyn alueeseen vähän enemmän, joten ei passaa huomista varten kokonaan jalkoja väsyttää.

Oikeastaan mun olisi pitänyt olla niitä portaita juoksemassa, niin olin itselleni luvannut. Mutta tuli tuo salille meno puheeksi eilen ja vaikka hetken jo luulin, että mies oli unohtanut sen, niin eikö mitä. Kun kerta ehdotti, että mennään niin sittenhän mennään. :) Ymmällään olen ehkä siitä, että jätin juoksun väliin, mutta olihan mulla salillekin ikävä. (Ja oikeesti pelkään vähän niitä portaita.)

Ymmällään olen myös tämän aamun vaakalukemasta. Sataa grammaa vaille vuoden alin, vaikka vietin eilen iltaa suklaan ja viinilasillisen kanssa ja kuukautiskiertokin on siinä tietyssä vaiheessa. Sen kummemmin hormonitoimintaani kuvailematta mainitsen, että olen niitä onnekkaita naisia, joilla hormonikierukka on tyrehdyttänyt kuukautiset käytännössä kokonaan. Keho muistaa silti ihan hienosti välillä kerätä nestettä enemmän ja välillä heitellä mielialojakin vähän tavanomaista enemmän. Näistä hienovaraisista (HAH!) vinkeistä tiedän siis parhaiten, missä kohtaa kiertoa olen menossa. No, sen kummemmin myöskään mysteerivaakaani analysoimatta otan tuloksen annettuna, joku muu saa tarkastaa laskukaavat sen taustalta.

Nyt on hyvä ja leppoisa olo. Varmaan olisi ollut juoksunkin jälkeen, mutta tämä meni nyt näin. Huomenillalla on pilates. Sitä ennen ehtii vaikka mitä.

Oikein aurinkoista viikonloppua teille kaikille! Sataa voi sitten vaikka yön aikana.