Mun ei ollut tarkoitus sanoa vielä mitään...

...mutta pakkohan mun on, kun mun paino alkaa jo toista päivää KUUTOSELLA! :)

(Enkä edelleenkään ole raskaana. Tuli vaan mieleen, että sekö se mun alituspelko olikin: paino alle 70 kg ja taas on pulla uunissa? Ei oo, eikä tuu.)

Kävin eilen taas juoksemassa.

Hetken mielijohteesta. Koti tyhjeni muista, mitäs minäkään sinne tönöttämään olisin jäänyt. Jäi Castlevillen pellot harvestoimatta. Otin psyykemittarin mukaan. Juoksin 2 min, kävelin 2 min, juoksin 2 min, kävelin 2 min... ja niin edelleen. Noin tunnin. Pöllin juoksumallin jostain juoksukoulusta. Juoksupätkät tuntuivat ihan liian lyhyiltä, kävelypätkät liian pitkiltä. Ehkä seuraavan kerran 3+1?

Yritin kaikkeni pysytellä tsykemittarin antamissa rajoissa. Kävelyssä luonnollisesti notkahti, juostessa luonnollisesti ylärajalla - ja sen yli. Mutta mittarin mukaan rajojen sisällä 40 minuuttia. Eteneminen oli hidasta. Ja silti piti hidastaa edelleen. En tiedä, oliko rajat sopivat, mutta ei minun elämässäni tällaiset asiat ole niin justiinsa. Kunhan on sinne päin. Pääasia, etten liian kovaa juokse. Pääasia, että kunto nousee.

Olen erilaisia (keskenään loppujen lopuksi melkolailla samanlaisia) juoksukouluohjelmia katsellut mutta en aio ruveta seuraamaan yhtäkään juuri nyt, koska en usko, että käyn säännöllisesti juoksemassa. Edes kerran viikossa. Juoksentelen siis siinä tahdissa kuin tuntuu. Sen aikaa, kun tuntuu. Mittarin mukaan keskisyke 135, aika 1 h 6 min, google mapsin mukaan matka 7,1 km. Ennen vanhaan seurasin kalorinkulutusta, tänäpäivänä sykettä. Rennommin tänäpäivänä.

Näin muuten esikoiseni lenkilläni. Istui kaverinsa kanssa kävelytien aidalla. Ei juossut. Ehkä ensi kerralla sitten?

"Mä luen sun blogias!"

Koska Niina haastoi, minä vastaan.

You, who read this, put this to your own blog 

and list twenty things that make you happy at this moment.


1. Viikonloppu alkamassa


2.Siivouspäivä = jotain järkeä tähän kaaokseen


3. Sisaruslauta


4. Kun on välillä hirmutosi laiha olo


5. Uusi kevättakki


6. Ulkoilu ihan vaan tyttöjen kesken, ei vaunuja, ei ärsyttäviä poikia


7. Lapset leikkivät hetken ihan keskenään


8. Ja kohta pääsee päikkäreille


9. Maha täynnä just syötyä ruokaa, sopivasti, kevyesti


10. Reidet jumissa kaikenlaisesta liikkumisesta


11. Polkupyörä, joka odottaa rengasremonttia, pesua ja puunausta, ja lastenistuinta. Käytiin katsomassa sitä äsken pyörävarastossa


12. Tyhjä pyykkikori! Se on juhlan paikka :)


13. Kevätistutukset parveketta varten


14. Yks henk.koht. projekti, joka on tässä aluillaan


15. Vanhemmat, jotka ymmärsivät tulla käymään ja ymmärsivät lähteä ajallaan :)


16. Kevät: tarkoittaa että kesä on kohta täällä, mutta ei vielä yhtään kulunut


17. Esikoinen, joka eilen murehti, että kun ysiluokkalaiset lähtevät pois, koulussa enää sitten ole ylisöpöjä poikia


18. Sisäinen dialogini, joka on positiivista


19. Mies, jonka kanssa tapaamisesta tulee maanantaina 11 vuotta täyteen <3

20. Ettei aina tarvitse olla HIENO ja MAHTAVA ollakseen rakastettu. 

Uusi lajikokeilu

Jätin eilen vakkarixyclingini väliin ja menin kokeilemaan ihan jotain muuta. Tunnin nimi oli fitness fusion, se on kuntokeskuksen keho&mieli-ohjelmistoa ja siinä yhdistellään joogaa ja pilatesta ja ilmeisesti ohjaajan vapaata mielikuvitusta. Tykkäsin! On jo aikakin ruveta tekemään jotain tälle vatsa"korsetille" ja tämä osui kyllä ja upposi kohteeseen.

MUTTA: Olen käynyt tiistaixyclingissa ennen kaikkea ohjaajan takia ja nytkö minun pitää vaihtaa hänet huonompaan? Tätä fitness fusionia on lukkarissa tasan kaksi kertaa, ja toinen kerta ei millään uppoa minun henkilökohtaiseen aikatauluuni. Onko minun pakko luopua saadakseni jotain uutta? Onko? Aaaaarrrggghh! Mä niin arvasin tämän, melkein (mutta vain melkein) olisi ollut parempi olla menemättä koko tunnille, kun tämmöisen tuskan tuotti!

Minä olen polkenut tässä vuosien varrella niin monen eri ohjaajan kanssa, että tiedän kyllä kenen tunneilla haluan käydä ja kenen en. Enkä tosiaan voi jättää xyclingiä kokonaan pois, kun se on ainoa, jossa on enemmän tempoa kuin rataslenkeissä. Nyt on selkeä pohdinnan paikka. Vajaan parin kuukauden päästähän tässä siirrytään kesäohjelmaan joka tapauksessa ja sitten pitää miettiä taas koko homma uusiksi, mutta kun minä haluan jatkaa Fitness Fusionissa NYT! Ihan jo ohjaajankin takia. :)

Oma napa

Tätä olen viime aikoina tuijotellut...

Jotenkin painokeskeistä ollut tämä minun hyvinvoinnin etsiminen. Tänään siivoamisen sijaan zumbailin dvd:n lyhytohjelman ja otin vihdoin ensituntumaa kahvakuulaan. Jos minä purkaisin liikuntaan tätä turhautumistani niin eihän se ihan huonoin mahdollinen vaihtoehto ole, mutta kyllä kai sitä kotiäidin pitäisi muutakin päivän aikana ehtiä tehdä kuin ottaa valokuvia omasta navastaan. No, imuroin minä makkarin. Siellä oli hyvä heilutella kuulaa. Huomenna on uusi siivouspäivä.

Juoksun tuomaa

Ajattelin vaivojani ja ajattelin kenkiäni. Olen ostanut kunnolliset, asfalttijuoksuun soveltuvat kengät muutama vuosi sitten. Samana vuonna, kun osallistuin Naisten Kympille. Ajattelin, että parhaitenhan ne kengät askelta vaimentaisi, jos niillä ei niin paljon painoa olisi. Sitten tajusin, miten tyhmä olen. Se, mitä minä painan nyt, on kymmenisen kiloa enemmän kuin haluaisin, kymmenisen kilon päässä minun normaalipainostani. Mutta se kilomäärä on jollekin muulle täysin normaalipaino. Monelle juoksijallekin normaalipaino. Ei niitä lenkkareita tehdä pelkille urheilukeijukaisille, niitä tehdään myös meille, jotka eivät pidä viidenkymmenen kilon painoa itselle realistisena. Ajattelin, miksi niin usein kerron itselleni olevani ihan järjettömän lihava, painava, läski, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain kymmenestä kilosta. BMI:ni on 28. Selkeästi enemmän kuin 25, mutta enhän minä oikeasti sairaalloisen lihava ole, miksi sitten kuvittelen toistuvasti niin? En tiedä. Tietääkö joku muu?

Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.

Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.

Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.

Liikkauutisia

Nyt on testattu juoksukunto! Ei lähteny, nimittäin esikoinen mukaan. Mutta minä lähdin silti. Ajattelin testata, paljonko näin kylmiltään jaksaa juosta, kolmen vuoden totaalitauon jälkeen. Ajattelin juosta yhdelle liikenneympyrälle ja takaisin, eli käytännössä paljonko jaksaisin sinne suuntaan ja sitten kävelisin takaisin. Olen kävellyt sinne vaunujen kanssa kertaalleen, tai melkein sinne, ja minulla meni silloin suuntaansa parisenkymmentä minuuttia. Eli ei mistään hurjan pitkästä matkasta ollut kyse. Tietähän riittäisi molempiin suuntiin vaikka kuinka, jos näyttäisi siltä, että HCR olisi tänä keväänä jo ihan varteenotettava vaihtoehto.

Laitoin puhelimen sekuntikellon päälle (jos jaksaminen olisi mitattavissa pikemminkin sekunneissa kuin minuuteissa) ja otin ensimmäiset askeleet. "Voi vitsi, toi lonkankoukistaja vihlaisi. Ai niin mä unohdin tuon mun löysän nilkan, kylläpä siinä tuntuu pahalle. Hmm, noi penikat ei ookaan ollu kipeet kävellessä, mut nyt heti tuntuu... Hei turpa kiinni ja juokse. Tässä ei oo kyse nyt muusta kuin pikku testistä. Jaksat minkä jaksat, lakkaa keksimästä pikkuvikoja, joihin vedoten voisit lopettaa koko homman! Sen lisäksi, että pelkäät epäonnistumista, taidat pelätä myös onnistumista!"

Juoksin liian kovaa, mutta se ei ollut minun syyni! Se oli sen tien vika, se vietteli. Rullasi askeleen alla, vaikka tiesi, että edelliskerrasta oli liian pitkä aika. Se perhana hymyili minulle ja minä sille, kun pidensin askelta. Sitähän se olisi halunnutkin, mutta minä pakotin itseni lyhentämään taas. Puuskutinkin jo. Ja se liikenneympyrä, jolta aioin kääntyä takaisin, läheni ihan oikeasti. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset kymmenet metrit sinne ihmettelin, että kuinka se matka autolla tuntuukin niin paljon lyhyemmältä.

Hetken puuskutin ympyrällä ja katsoin kelloa. 12 minuuttia. Selviäisin siis edelleen cooperista juoksemalla. Sitten lähdin takaisin. Juosten. Lupasin itselleni, että voin juosta pidempäänkin, jos haluan, kunhan vain juoksisin kävelytien risteykseen, josta tulinkin. Viimeiset metrit kuvittelin maalilinjaa siihen risteykselle. Etten vain luovuttaisi kesken. Olin alun perin melko varma, että jatkaisin juoksua, kun se olisi vapaaehtoista, mutta siihen ne jalat pysähtyivät. Suurinpiirtein keskelle risteystä. 23 minuuttia on siis tällä hetkellä ehdoton maksimi, mitä jaksan juosta. Ei vielä HCR:lle. Googletin reitin kotiin päästyäni, juoksin yhteensä 3 km 350 m. Se on enemmän kuin kuvittelin.

Liikkumisen pakko

Se on kuulkaa viimenen vaunulenkki heitetty tältä mammalta. Ei enää vaunuilua olleskaan. Tästä eteenpäin kuljemme ei-enää-niin-vauvan kanssa rataslenkeillä :) Vaihdettiin vaununkoppa ratasistuimeen ja taas mennään! Muuhan tässä ei ole nyt muuttunut. Hirvee hinku olis kyllä liikkua enemmän. Nyt oon pohjaa rakentanut jo sen verran, että tämä ei enää riitä. Pakko olis päästä tekemään jotain lisää. Kerta viikossa enemmän. No, onhan mulla nyt se kahvakuula, että kyllähän sillä voi heilutella vaikka joka päivä. Mutta minä kyllä ajattelin, että kotoa pois. :)

Itseasiassa en ole vielä ehtinyt sitä kuulaa oikein tosi mielellä kokeilla, kun mulla on selkä ihan jumalattoman kipee tuolta lapaluiden välistä. Sieltä minä jumitan aina, kun selkä jumii. Johtuu ryhdistä, nojatuolissa nukkumisesta ja rintavarustuksesta. Ja nyt se on sen päiväsessä juntturassa, että oon vetänyt panadol+burana-coctaileja tässä pari päivää. Alueena se on tosi pieni, ehkä sellanen kakseurosen kokoinen, mutta vihloo, niinku siellä ois puukko pystyssä. Harmittelin puolitosissani miehellekin, että miks me ollaan niin pirun terveitä ja hyväkuntosia, ettei meillä tarvittaessa ole kotona panacodeja eikä lihasrelaksantteja. En minä niitä tämmösen vaivan takia lähtis lääkäriltä pyytään. Ja en sais, vaikka pyytäsin. Tähän auttaa lepo, venyttely ja hieronta. Mutta ennen sitä se on pirun kipee ja kuula pysyy lattialla, kun vasen käsi ei liiku.

Siispä minä tässä vain suunnittelen, että mitenhän liikkuis, sitten kun liikkuis. Suunnittelussa minä oonkin tosi hyvä. Toteutus on aina se, mikä tökkii. Mutta kyllä tää tästä. Käsi ja selkä kestää kaikenlaista, ei vain just sitä kuulaa. Jalkojen toimintaan lapaluulla ei ole mitään vaikutusta.

Lyijypallo

Kun Jimmy Page mietti uutta nimeä The New Yardbirdsille, hän tuli käyneeksi keskustelun  Keith Moonin ja John Entwistlen kanssa, jotka arvelivat, että uusi superkokoonpano (johon he itsekin kuuluisivat) uppoaisi kuin lyijyilmapallo. Yleisön tajuntaan tai omaan mahdottomuuteensako? Jälkimmäiset kaksi eivät kuitenkaan liittyneet uuteen bändiin vaan jäivät The Whon jäseniksi. Led Zeppelin sen sijaan lähti lentoon ja sitä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kokoonpanoista rockhistoriassa matkalla kohti raskaampaa metallimusiikkia. 


Myytinmurtajat todistivat vuoden 2008 tuotantokaudella, että lyijyilmapallo voi lentää. Sanonta 'Go down like a lead balloon' on siis murrettu.


Lyijypallon ei tarvitse painaa paljon. Niitä on monen kokoisia. Minäkään en ole iso. Omenavartaloni takaa minulle tällä hetkellä pallon muodon, sitä ennen raskauteni. Mutta onhan metallikin muovattavissa, niin on läski ja lihaskin. Lyijypallon ei tarvitse jäädä vartalonsa vangiksi, Lyijypallo voi keventyä ja lähteä lentoon.

Energiat kohdilleen!

Olen kiinnostunut feng shuista. Ajatuksena siinä on minusta jotakin todella kiehtovaa, että sisustamalla kotinsa oikein, alkaa rahaa ja onnea ja rakkautta virrata sisään ovista ja ikkunoista. Suuntaukseen liittyy kuitenkin tosi paljon pientä pipertämistä ja pikkutarkkoja ohjeita, kuten "Hanki pajukori, maalattu, musta." Osa säännöistä on toisaalta ihan järkeviä, kuten "Pidä wc-pöntön kansi suljettuna." Ettei tulis sitä pahaa energiaa. Tai hajua. Tai ois pönttö täynnä lego-palikoita.

Minäpä ajattelin sitten tässä aikani kuluksi, että katsotaas, miten se feng shui sitten meidän kotiin sopii. Löysin ohjeen, jonka mukaan koti on jaettavissa ilmansuuntien mukaisiin sektoreihin, joista jokainen edustaa jotakin elämänaluetta. Tulostin siis vuokranantajamme kotisivulta asuntomme pohjapiirustuksen ja mallasin siihen ilmansuunnat niin kuin ne ovat. Paremman Elämän metsästäjänä halusin toki tietää, miltä parisuhteemme tila näyttää feng shuin mukaan. Olemmeko jo täydellisessä harmoniassa vai vieläkö pitää töitä tehdä?

Sektoreiden mukaan lounas edustaa rakkautta, parisuhdetta, avioliittoa. Katsoin meidän pohjapiirustustamme: Meidän kodissamme ei ole lounasta. Siis ollenkaan. Meidän asuntomme on L:n muotoinen ja lounas osuu juuri siihen kulmaan neliötä, josta on lohkaistu pala pois. O-ou. No minähän en näin vähästä lannistunut, vaan katsoin tietysti, mitä meillä on lounaisimmassa kulmassa: Vaatehuone, joka on oveaan myöten täynnä selvittelemättömiä laatikoita ja laukkuja, viikkaamattomia lakanapinoja, poisheitettäviä vaatteita ja "sitten kun on aikaa, käyn läpi nuokin ja heitän roskiin" -tavarapinoja. Avioliittosektorimme on siis joko kokonaan poissa tai ainakin täysi kaaos ja selvittämättömien asioiden kaatopaikka. O-ou.

Onneksi googlettamani 10 ohjetta aloittelijalle, eli feng shui for dummies, ohjeistaa, että kaikki alkaa suursiivouksesta. Ehkä meidän parisuhteellamme on sittenkin vielä toivoa? Tai sitten fuck the feng shui. Kai sitä nyt voi tulla onnelliseksi länsimaisinkin keinoin?


(Kun kerroin miehelleni tästä meidän parisuhdekriisistämme, hän vain nauroi. Minun pitäisi kuulemma keksiä jotain muuta, kun feng shui ei nyt selvästikään sovi meidän tarpeisiimme.)

Tuplatunnustus

  

Sain jo jokin aika sitten ihanaiselta TM:ltä tämän tuplan, eli haasteena on kertoa yhteensä 17 asiaa itsestäni. Olen pantannut tähän tuplatunnustukseen reagoimista, koska en ole ehtinyt miettiä niitä asioita, joita tässä pitäisi "tunnustaa". Tästä se vihdoin lähtee:

1. Olen aika uusi bloggaaja. Vaikka tekstiarkisto alkaa vuoden takaa, avasin blogini muiden luettavaksi vasta loppuvuodesta. Halusin ensin katsoa, saanko ylipäätään tekstiä aikaiseksi.

2. Näyn muiden blogien lukijalistoissa nimellä Ruusa, vaikka kommenttini tulevat Lyijypallo nimellä. Tämä siitä, että tilini pohjalla on vanha nimimerkki, enkä ole osannut / jaksanut tehdä asialle mitään.

3. Olen välillä valtavan tyytymätön omaan elämääni, siksi etsin sitä Parempaa Elämää. Vaikka nyt saattaa näyttää siltä, että käperryn painoni ympärille, tiedän, että onni ei asu kiloissa. Parempi elämä ei ole minun kiloistani kiinni vaan siihen liittyy paljon muutakin. Kuitenkin se, onko minulla hyvä olla itseni kanssa, vaikuttaa myös siihen, onko minulla hyvä olla muiden kanssa. Maailmaa voi muuttaa vain muuttamalla yksi ihminen kerrallaan, miksi en siis aloittaisi itsestäni.

4. En oikeastaan erityisemmin pidä lemmikeistä enkä lapsista, paitsi omista lapsista. En ole sitä tyyppiä, joka kumartuu lepertelemään jokaiselle vastaantulevalle koiralle tai taaperolle. Siedän kyllä tosi hyvin lähipiirini lemmikkejä mutten vapaaehtoisesti hakeudu elukoiden seuraan. Lapsetkaan eivät herätä minussa mitään aaww-tunteita vain siksi, että itse olen äiti. Poikkeuksena ihan vastasyntyneet vauvat (ja kissanpennut). Olen kyllä lopullisesti rakastunut muutamaan lapseen heidän suloisen/ ärhäkän/ muuten vain vetoavan luonteensa takia mutta en tykkää lapsista vain siksi, että he ovat lapsia. En myöskään oleta, että muut olisivat ihan lääpällään minun lapsiini vain koska itse olen.

5. Minulla ei ollut paino-ongelmia nuoruudessani tai kasvuiässä. Olen lihonut vasta aikuisena, ja eniten sen jälkeen, kun hankimme ensimmäisen auton. Kuka olis uskonut, että hyötyliikunnan vähentyminen ja herkuttelun lisääntyminen johtaisivat elintasovyötärön kasvamiseen?

6. Olen omenavartaloinen. Minun pitäisi olla siis iloinen siitä, että vatsanseudun rasva palaa helpommin kuin peppu-reisirasva, mutta mittasuhteeni ovat ihan liian yläpainotteiset. Olen isorintaisesta suvusta, eikä geeni ollut väistyvä minunkaan kohdallani. Imetys, omenavatsa ja pilleripylly eivät ole se kaikkein seksikkäin yhdistelmä, mutta näillä mennään. Kyllä toi rintavarustus pienenee, vatsa vetäytyy ja peppu saa lisää lihasta, kun tämä matka taittuu. Ei vielä ensi kesäksi, mutta tuleehan noita tulevinakin vuosina.

7. Olen lyhyt. Pidempi kuin lyhytkasvuinen, lyhyempi kuin kuudesluokkalainen. Minusta ei koskaan tule Barbieta, koska ruumiinrakenteeni muistuttaa enemmänkin My Little Ponya, mutta hyväksyn sen. Pituuteni on 158 cm. Eva Longoria on minun pituiseni. Ei muuten paina saman verran.

8. Olen muuttunut aamuihmiseksi. Ennen aamuissa parasta oli se, että sai nukkua pitkään, nyt se, että muut nukkuvat pitkään. En toki valvoskele yksinäni, ainakin toinen pienemmistä toimii nahkavekkarina.

9. Tykkään eniten vaihtovuodenajoista, kumma kyllä, siis keväästä ja syksystä. Tottakai nautin suunnattomasti lämpimistä kesäpäivistä, mutta syksyssä ja keväässä on muutoksen tuntua, eteenpäin pääsyä.

10. Olen oikea kotihiiri. Jos ei ole välttämätön pakko, minä en liikahda kotoa mihinkään. En ainakaan roskia viemään.

11. Asumme vuokralla, koska olemme mieheni kanssa molemmat pätkätyöläisiä. Haaveilen hyvästä työstä, pysyvästä työpaikasta ja ihan omasta kodista. Sitä täytyy kuitenkin sitkutella sen aikaa, että se oma paikka löytyy.

12. Minulla ei ole tällä hetkellä työpaikkaa, johon palata, kun äitiysvapaani loppuu. Ja se loppuu toukokuussa. Panikoin asiasta jo nyt, vaikka ajattelin kyllä kesän yli olla vielä lasten kanssa kotona. Mieluiten olisin asiantuntija, ihan sama minkä alan. ;)

13. Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineeni on sosiologia. Olen siis kouluttautunut yleissivistävästä koulusta toiseen erikoistumatta mihinkään tiettyyn ammattitehtävään. Rakastan opiskelua ja rakastin sosiologiaa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään ruotsin kieleen tai kemiaan, jos olisin uudelleen oman alan valinnan edessä. Valitettavasti kouluttautuminen YTM:ksi tarkoittaa käytännössä kouluttautumista työttömäksi, jos ei ole valinnut sivuaineitaan huolella.

14. Olen ylianalysoija. Tarvittaessa, ja vaikka ei tarvitsisikaan, kuulen kaikessa (missä vain) piilomerkityksiä. Sielläkin missä niitä ei todellakaan ole. Sen sijaan en kyllä mieti jatkuvasti, etä mitähän tuokin tuossa minusta ajattelee. (Ei ole tarvetta, koska osaan kyllä tulkita piiloviestejä! ;) )

15. Yritän olla realisti mutta taidan kuitenkin taipua pessimismin suuntaan. Vaikka olenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä, uskon silti, että jokaisella hopeareunuksella on oma harmaa pilvensä.

16. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille ja tilanteille. Haluan mieluumin tarkkailla tilannetta ensin hetken aikaa kuin syöksyä suuna päänä päällimmäiseksi ääneksi. Tästä syystä jään usein näiden tilantäyttäjien varjoon, enkä välttämättä jää muiden mieleen. Toisaalta tilanteissa, joissa ollaan kaikki kovin yksimielisiä, että jotain pitäisi tehdä, olen usein se, joka viimein laittaa ne pyörät pyörimään, eikä vain taivastele, että voi kunpa joku tekisi jotakin.

17. Huolimatta siitä, että toivon muutosta, tykkään muutoksesta ja uusista aluista ja olen usein panemassa muutosta aluilleen, olen hyvin muutosvastarintainen ihminen. Sen takia kai tämäkin projekti tuntuu välillä kovin hankalalta, kun yksi osa sisälläni valmistelee vastavallankumousta ylläpitääkseen sen, mitä juuri on ylläpidettykin. Haluan varmistaa, että saavutetuista eduista ei tarvitse luopua. Ja käytän loputtomasti voimavarojani tukahduttaakseni vastavallankumouksen ja ylläpitääkseni muutosta.

Tähän onkin hyvä lopettaa, ennen kuin saa hankalan akan mainetta :)
Syytä olisi jakaa tämäkin palkinto eteenpäin, mutta nämä ovat tainneet kiertää jo niin monta kierrosta sekä yhdessä että erikseen, ettei jakamisesta tässä kohtaa syntyisi kovin paljon lisäarvoa kenellekään. Lupaan palata palkinnonjakoasiaan myöhemmin...

Pääsiäistä ja painavaa asiaa!

On ollut mukavan liikunnallinen pääsiäinen, zumbaa ja xyclingiä, kun on ollut lapsenvahti (=mies) paremmin käytettävissä ja enemmän aikaa annettavissa kaikille - myös itselleni, sekä etenkin mainiota liikuntaseuraa. :) Pahoja nää pitkät pyhät kotiäidille, kun menee lopullisesti sekaisin siitä, mikä päivä tänään on ja mitä sillä on väliä.

Oon tässä miettinyt, että minulla on selkeästi pari lukkoa tässä painonpudotukseni esteenä, joten niistä olisi aika päästä eroon. Ensinnäkin 70 kg:n alituksesta on tullut minulle ihan mahdoton tehtävä. En tiedä miksi, mutta näyttää siltä, että heitän kapuloita (=suklaata) rattaisiin heti, kun alan lähestyä 71 kg:n alapäätä.

Olen kuitenkin sen virstanpylvään ohittanut onnistuneesti ennenkin, teknisesti ottaen kahdesti: Painoin noin 68 kg, kun mentiin naimisiin 2008, ja sairastuin kamalaan kuolemantauti-influessaan heti-kohta häiden jälkeen, niin että veljeni heittäessä painonpudotushaasteen siinä samana syksynä, painoni oli kivunnut juuri ja juuri 70 kg:n puolelle. Olisko ollut 70,4 tai jotain, ei mitenkään erityisen paljon yli. Voitin muuten sen haasteen. Laihduin 64 kiloiseksi juuri ennen joulua - ja joulumässäilyä - ja raskautta. Toisen kerran alitin 70 kg pudottaessani juurikin noita raskauskiloja neiti 2 veen syntymän jälkeen. Saavutin 68 kg ja sittenpä olinkin taas raskaana. Nyt olisi aika heivata itseni sille toiselle puolelle jälleen, mutta miksi ihmeessä se nyt on niin pirun vaikeaa? Mulla on kuitenkin vielä melkein kymppikiloa normaalipainon rajaan, että ei tässä nyt mistään ihan viime rutistuksesta ole kyse.

Toinen lukko näyttää olevan raskauskilot. Niitä kun ei ole enää monta jäljellä, ja niistä eroon pääseminen vaatisi sitä 70 kg:n alittamista, niin tämä painonputoaminen on kyllä tyssännyt tähän ihan kokonaan. Painoin jo lokakuussa saman verran kuin nyt. Teen vain sen verran, että paino ei nouse, mutta ei se tällä yrittämällä laskekaan.

Ajattelin siis, että en pudotakaan enää näitä raskauskiloja vaan ihan vain rehellisiä ylikiloja, niitä kun minulla riittää ihan muille jakaa. Ei sillä, että kellekään teille niiden soisin siirtyvän. :) Ja sen sijaan, että yrittäisin väkisin alittaa maagisen 70 kg, otin tavoitteeksi pudottaa 2,5 kg. Ihan tässä kevään aikana. Ihan riippumatta siitä, että sen pudotuksen jälkeen paino nyt vaan sattuu sitten alkamaan Kuutosella. Se on minulle iso juttu, mutta teen siitä ihan mahdottoman pienen jutun. Kaksi ja puoli kiloa on kuitenkin ihan hirmutosi pieni määrä, kun ne eivät edes ole ne viimeiset kaksijapuolikiloa.

Ans kattoo kuin käy.

Painonpudotuslajeja?

Olen huomannut, että kovin moni elämäntaparemonttibloggaajista juoksee. Juoksee ja kahvakuulailee. Minullakin on suhde juoksuun. Se on vaikeasti selitettävä suhde.

Juoksu on aina ollut vähän kummallinen juttu. Se kiehtoo ja inhottaa yhtä aikaa. Haluaisin olla hyvässä juoksukunnossa, mutta en haluaisi silti viettää aikaani lenkkipoluilla, kun voisin samaan aikaan olla vaikka spinningissä tai kuntonyrkkeilyssä. Se kiehtoo muttei motivoi. Toisaalta minua houkuttaa hirveästi osallistua kaikenlaisiin juoksutapahtumiin. Olisiko se sittenkin minun juttuni? 

Juoksu on helppoa. Onko se liian helppoa, toisin kuin jumppaan lähtö, ehtiminen ja mahtuminen, ja mihin laitetaan lapset siksi aikaa, jos lapsiparkkikin on täynnä? Tarkoitan siis, että ehkä en pidäkään siitä sen takia, ettei sen väliin jättämiselle ole niin paljon hyviä tekosyitä?

Luvattiin esikoisen kanssa jo syksyllä ruveta juoksulenkkeilemään kerta viikossa vuoden vaihteen jälkeen. Ei olla vielä juostu ja nyt satoi taas luntakin. Olemme vedonneet ainakin seuraaviin syihin:

Ei ole sopivaa hetkeä, on liian kylmä, pitää mennä kaverin synttäreille, just ollaan kauppaan lähdössä, no kun olit yökylässä kaverin luona, just nyt ei ehdi, kun kohta alkaa saunavuoro/ salkkarit/ kuukautiset/ sohvakooma, sataa lunta, ei sada lunta, pitäs ostaa kunnolliset urheilurintsikat/ housut/ takki/ tekninen aluskerrasto, pitää hoitaa pikkusisaruksia, en voi juosta just sun kaa, koska sun juoksulenkkarit on mulle paremmat, mies on veljensä luona katsomassa jalkapalloa.

Hirveesti esteitä lähteä ulos ovesta tasan niissä varusteissa ja sillä kunnolla, mitä on. Hirveesti esteitä testata mitä siitä tulee. En tiedä, juostaanko me esikoisen kanssa tänä keväänä yhtään yhteistä lenkkiä mutta tiedän, että kaipaan itse vähän enemmän tempoa omaan liikkumiseeni. Tänään käyn tempoilemassa xyclingissä. <3

P.S. Tilasin itselleni kahvakuulan. Avasin paketin tänään :)