Tänään on niin kylmä, ettei lenkkikaverini tarkene vaunuissa. Olemme kotona, sisällä, koko konkkaronkka. Mies tarvitsi autoa tänään, joten emme lähteneet pakkasessa vaeltamaan myöskään kaksivuotiaan kerhoon. Täytyy vakavasti kuitenkin harkita edes pientä lenkkiä keskiviikkona, kun pääsemme taas autoilemaan kerhoon. Alkaa nimittäin tämä sisällä istuminen kiristää. Tämän parempaan en nyt kuitenkaan tällä hetkellä pysty, koska yli 20 asteen pakkanen ja pieni vauva ovat kuitenkin ihan olemassa olevia ja huomioon otettavia rajoitteita eikä mitään tekosyylingon sinkoamia vastauksia laiskamadon puremaan. Koko viikoksi on luvattu vain kiristyviä pakkasia mutta katsotaan, jos keskiviikkona kuitenkin pienelle lenkille uskallettaisiin. Käytiin sunnuntaiaamuna ulkoilemassa ja kyllä siellä vajaan tunnin lapsetkin tarkeni olla. Neiti 2 vee ilmoitti 50 minuutin ulkoilun jälkeen, että haluaa lähteä kotiin syömään lämmintä puuroa. Vaunuissakaan ei olisi enää kovin pitkän aikaa lämpöä riittänyt.
Muuten pieni vauvani ei kyllä kovin pieni enää ole. Reilun viikon päästä tulee puoli vuotta täyteen ja viikonloppuna vertailtiin vaakalukemia, painoa on kertynyt 9,4 kg meidän kotivaa'an mukaan. Aivan hurjaa! Mutta sen on mörssäri näköinenkin, että ruoka on maistunut. Neiti 2 vee 4 kookoo käyttää saman kokoisia vaippoja. Paitsi että on nyt vihdoin (!!) alkanut pyytää potalle. Ilman vaippaa homma sujuu jo lähestulkoon mallikkaasti, vaipan kanssa ei näyttäisi vielä olevan mitään väliä tekeekö housuun vai pottaan. Mutta selvästi edistysaskeleita on otettu! Ihanaa! Seuraava kehitysaskel, jota meidän koko perhe odottaa, on, että punkeropoika lähtisi liikkeelle. Koska tällä hetkellä hän melkein koko valveillaoloaikansa makaa mahallaan lattialla, sätkii vimmatusti kaikilla neljällä raajallaan ja kiljuu niin kuin kurkkua leikattaisiin, että tulkaa nyt herranjumala antamaan mulle toi pois vierinyt pallo/helistin/pehmolelu/mikä tahansa. Ei sitä huutoo jaksa. Ei näin pakkas-sisäpäivinä. Pakko sitä on mennä auttamaan.
maanantai 30. tammikuuta 2012
sunnuntai 22. tammikuuta 2012
Kuuntelen Patrik Borgia
Tässä linkki:
http://areena.yle.fi/audio/1325768342515
Mielestäni olen aika pitkällä jo. Vaikka perusasioita, eli ateriarytmiä, opettelen edelleen. Iltasyömisen kuriin saamista lähinnä. Luultavasti palaan tähän myöhemmin, luultavasti olen samaa ja eri mieltä ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa. Luultavasti olen ja en ole kuullut kaikkea oikein, luultavasti olen ja en ole ymmärtänyt kaikkea juuri niin kuin Patrik sanoo.
Muuten olen tässä viikon-pari mieluumin tarkastellut, mitä toiset tekevät, kuin, mitä itse teen. Olen ehkä unohtanut kasvikset. Kun totesin, että osaan sen jo, unohdin ne samantien. No en tietenkään kokonaan, mutta ne välipalahedelmät ja mitäs-mä-nyt-söisin-hedelmät ja ruoanlaittoporkkanat ja sen sellaiset. Kyllä minä edelleen alan ruokalautaseni kasaamaan kasviksista, en pasta/peruna/riisistä, mutta ne "ylimääräiset" vitamiinilisät olen jättänyt vähän niin kuin vähemmälle. Ostan edelleen eniten hevi-osastolta muihin osastoihin verrattuna, mutta enhän minä muutenkaan kaikkea ostoskorini tuotteita itse käytä (vaipat, partavaahto, vauvansoseet).
Itseasiassa huomasin tämän eilen illalla, kun vinguin kovaan ääneen (kyllä, ja nuotilla), että onko meillä jäätelöä, minä haluan jäätelöä. Ja sitten menin pakastimelle ja tein löytöjä ja kaiversin itselleni annoksen jäätelöä, kun nyt niin hirveesti tekee mieli, ja samaan aikaan keittiössä esikoiseni teki itselleen annosta appelsiinista, viinirypäleistä ja banaanista, ja vielä päälle totesi: "Kato, eiko ookin hyvän näköinen? Ootko kateellinen?" Joo, ois pitänyt olla, mutta söin silti sen jäätelöni. Paloittelin sekaan yhden banaanin ja kieltämättä se kyllä vain paransi makua. Täytyy kyllä myöntää, että olin pikkuisen harmissani siitä, että minä punkero olin ainoa, joka sitä jäätelöä tosiaan sitten otti. En kylläkään harmitellut, että otin itse, minunhan sitä mieli teki, mutta olis nyt muutkin saaneet sitä ottaa. Olisko se tehnyt siitä yhtään sen vähemmän syntistä? Oliko se oikeasti edes syntistä? Eikös näistä ruokamorkkiksista pitäisi juuri vapautua? Myöhemmin illalla haahuilin keittiössä, että mitähän sitä sitten seuraavaksi, ja siinä kohdassa otin olohuoneen puolelle kaksi omenaa, ja sanoin itselleni: Syöpäs ensin nuo ja jos sitten vielä tekee mieli jotain, niin ota sitten sitä jotain. Hain minä vielä appelsiininkin ja syötiin me sit suklaalevy puoliksi mutta ei noin kahdeksaa palaa leipää. Kai ne omenat jotain auttoi.
http://areena.yle.fi/audio/1325768342515
Mielestäni olen aika pitkällä jo. Vaikka perusasioita, eli ateriarytmiä, opettelen edelleen. Iltasyömisen kuriin saamista lähinnä. Luultavasti palaan tähän myöhemmin, luultavasti olen samaa ja eri mieltä ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa. Luultavasti olen ja en ole kuullut kaikkea oikein, luultavasti olen ja en ole ymmärtänyt kaikkea juuri niin kuin Patrik sanoo.
Muuten olen tässä viikon-pari mieluumin tarkastellut, mitä toiset tekevät, kuin, mitä itse teen. Olen ehkä unohtanut kasvikset. Kun totesin, että osaan sen jo, unohdin ne samantien. No en tietenkään kokonaan, mutta ne välipalahedelmät ja mitäs-mä-nyt-söisin-hedelmät ja ruoanlaittoporkkanat ja sen sellaiset. Kyllä minä edelleen alan ruokalautaseni kasaamaan kasviksista, en pasta/peruna/riisistä, mutta ne "ylimääräiset" vitamiinilisät olen jättänyt vähän niin kuin vähemmälle. Ostan edelleen eniten hevi-osastolta muihin osastoihin verrattuna, mutta enhän minä muutenkaan kaikkea ostoskorini tuotteita itse käytä (vaipat, partavaahto, vauvansoseet).
Itseasiassa huomasin tämän eilen illalla, kun vinguin kovaan ääneen (kyllä, ja nuotilla), että onko meillä jäätelöä, minä haluan jäätelöä. Ja sitten menin pakastimelle ja tein löytöjä ja kaiversin itselleni annoksen jäätelöä, kun nyt niin hirveesti tekee mieli, ja samaan aikaan keittiössä esikoiseni teki itselleen annosta appelsiinista, viinirypäleistä ja banaanista, ja vielä päälle totesi: "Kato, eiko ookin hyvän näköinen? Ootko kateellinen?" Joo, ois pitänyt olla, mutta söin silti sen jäätelöni. Paloittelin sekaan yhden banaanin ja kieltämättä se kyllä vain paransi makua. Täytyy kyllä myöntää, että olin pikkuisen harmissani siitä, että minä punkero olin ainoa, joka sitä jäätelöä tosiaan sitten otti. En kylläkään harmitellut, että otin itse, minunhan sitä mieli teki, mutta olis nyt muutkin saaneet sitä ottaa. Olisko se tehnyt siitä yhtään sen vähemmän syntistä? Oliko se oikeasti edes syntistä? Eikös näistä ruokamorkkiksista pitäisi juuri vapautua? Myöhemmin illalla haahuilin keittiössä, että mitähän sitä sitten seuraavaksi, ja siinä kohdassa otin olohuoneen puolelle kaksi omenaa, ja sanoin itselleni: Syöpäs ensin nuo ja jos sitten vielä tekee mieli jotain, niin ota sitten sitä jotain. Hain minä vielä appelsiininkin ja syötiin me sit suklaalevy puoliksi mutta ei noin kahdeksaa palaa leipää. Kai ne omenat jotain auttoi.
lauantai 21. tammikuuta 2012
Pieniä asioita
Aloin keksimään tekosyitä, miksi jättäisin powerin väliin, joten jätin sen väliin ja vaihdoin xyclingiin. Johan alkoi homma taas toimimaan.
Pukuhuoneessa tulee tehneeksi huomioita, vaikkei muita tarkkailisikaan.
Olen jo aikaa sitten kiinnittänyt huomiota yhden vanhemman naisen yhteen pieneen tapaan, jota kertakaikkiaan en omista lähtökohdistani (johtuen?) ymmärrä. Kun hän tulee pukuhuoneeseen ryhmäliikuntatunnilta, hän ensimmäiseksi kaataa vesipulloonsa jääneet vedet pois ja menee sitten omalle lokerolleen. Tämä on se, mitä ihmettelen. Miksi, oi miksi, hän kaataa ne vedet pois? Ettei vahingossa joisi liikaa vettä? Koska hänen elimistönsä ei tarvitse vettä kuin suoraan liikuntasuorituksen yhteydessä? Ei voi ymmärtää!
Itsehän täytän pullon, kun menen tunnille, täytän sen taas, kun tulen tunnilta. Otan vesipullon mukaan saunaan, täytän sen taas, kun tulen saunasta ja mahdollisesti vielä kerran, kun lähden liikuntakeskuksesta. Sen sijaan kaadan sen kyllä tyhjäksi, jos pakkaan sen reppuuni, joskin teen sen viimeiseksi ennen lähtöäni. En minäkään halua, että pullo vuotaa vaatteille.
Viimeksi xyclingissä käydessäni huomasin suihkussa minua vastapäisellä tytöllä todellisen pesutuotearsenaalin. Ensin suihkuhuoneessa leijui jumalainen kookoksen tuoksu, sitten pullo kerrallaan kiersi lattialta käyttöön. Ihastuttavan hedonistinen ote! Satuin huomaamaan hänet samassa xyclingsalissa jo aiemmin. (Lähinnä siksi, että mieleni teki sanoa vieressä jäykkänä polkimia vääntävälle liikkujalle, että katsopa tuon punatoppisen tytön ajoasentoa, ota mallia siitä, niin helpottaa.) Tiedän, että hän teki töitä suihkuhetkensä eteen.
Itselläni oli shampoo, hoitoaine ja kasvojen pesuaine, saippuaa seinätelineestä. Olen koko viikon miettinyt, mitä tällä tytöllä oli niissä kahdeksassa pullossa, tuubissa ja purkissa. Vaikka kuinka lasken ja arvailen, pääsen korkeitaan kuuteen tuotteeseen, joita käytetään suihkussa ja jotka eivät sulje toisiaan pois. Xycling, sauna ja kahdeksan pesutuotteen suihkuhetki. Mitä muuta voi enää toivoa?
Pukuhuoneessa tulee tehneeksi huomioita, vaikkei muita tarkkailisikaan.
Olen jo aikaa sitten kiinnittänyt huomiota yhden vanhemman naisen yhteen pieneen tapaan, jota kertakaikkiaan en omista lähtökohdistani (johtuen?) ymmärrä. Kun hän tulee pukuhuoneeseen ryhmäliikuntatunnilta, hän ensimmäiseksi kaataa vesipulloonsa jääneet vedet pois ja menee sitten omalle lokerolleen. Tämä on se, mitä ihmettelen. Miksi, oi miksi, hän kaataa ne vedet pois? Ettei vahingossa joisi liikaa vettä? Koska hänen elimistönsä ei tarvitse vettä kuin suoraan liikuntasuorituksen yhteydessä? Ei voi ymmärtää!
Itsehän täytän pullon, kun menen tunnille, täytän sen taas, kun tulen tunnilta. Otan vesipullon mukaan saunaan, täytän sen taas, kun tulen saunasta ja mahdollisesti vielä kerran, kun lähden liikuntakeskuksesta. Sen sijaan kaadan sen kyllä tyhjäksi, jos pakkaan sen reppuuni, joskin teen sen viimeiseksi ennen lähtöäni. En minäkään halua, että pullo vuotaa vaatteille.
Viimeksi xyclingissä käydessäni huomasin suihkussa minua vastapäisellä tytöllä todellisen pesutuotearsenaalin. Ensin suihkuhuoneessa leijui jumalainen kookoksen tuoksu, sitten pullo kerrallaan kiersi lattialta käyttöön. Ihastuttavan hedonistinen ote! Satuin huomaamaan hänet samassa xyclingsalissa jo aiemmin. (Lähinnä siksi, että mieleni teki sanoa vieressä jäykkänä polkimia vääntävälle liikkujalle, että katsopa tuon punatoppisen tytön ajoasentoa, ota mallia siitä, niin helpottaa.) Tiedän, että hän teki töitä suihkuhetkensä eteen.
Itselläni oli shampoo, hoitoaine ja kasvojen pesuaine, saippuaa seinätelineestä. Olen koko viikon miettinyt, mitä tällä tytöllä oli niissä kahdeksassa pullossa, tuubissa ja purkissa. Vaikka kuinka lasken ja arvailen, pääsen korkeitaan kuuteen tuotteeseen, joita käytetään suihkussa ja jotka eivät sulje toisiaan pois. Xycling, sauna ja kahdeksan pesutuotteen suihkuhetki. Mitä muuta voi enää toivoa?
lauantai 7. tammikuuta 2012
Ensilumi, jee!
Vihdoin ollaan saatu lumipeite, joka voisi olla pysyväkin. Kävimme eilen aamulla ulkoilemassa lasten kanssa ja kaivoimme auton lumesta myöhempää käyttöä varten. Pakkasta -3 astetta ja lunta satoi lisää. Oli ihanan kiireetöntä reippailua raittiissa ilmassa. Kävelytiet oli aurattu, mutta leikkipuistoa ei tietenkään, joten pääsin myös vähän treenaamaan vaunujentyöntölihaksia uppolumessa. Mahtavaa! :) Maanantaina kaksivuotiaan päiväkerho palaa taas joululomalta ja taidamme päästä vihdoin sinnekin pulkalla. Se on nimittäin odotettu tapahtuma koko tämän mustan talven jälkeen.
Olen ollut jotenkin ihmeen iloinen ja tyytyväinen viime aikoina. En toki valita, hyvähän se vain on, mutta ihmettelen sitä siltä kannalta, että en ollut huomannutkaan miten iloton tai tyytymätön olin, ennen kuin siihen tämä muutos on tullut. Muutenkin elämä on taas löytänyt sen uomansa, missä ei tarvitse koko ajan valittaa ja kaivata Jotain Parempaa. Ihan perillä ei olla vielä, mutta matkaa on taitettu monella saralla sen verran, että pahin tuska on taittunut.
Tänään lisää ulkoilua ja mielellään myös unta. Minusta johtumattomista syistä nukuin viime yönä vain neljä tuntia ja olo on sen mukainen. Kun taas levon myötä ajatus paremmin päässä kääntyy, alan miettiä, mitä tekisin vatsalihasongelmalleni. Edellisestä treenistä alkaa olla aikaa.
Olen ollut jotenkin ihmeen iloinen ja tyytyväinen viime aikoina. En toki valita, hyvähän se vain on, mutta ihmettelen sitä siltä kannalta, että en ollut huomannutkaan miten iloton tai tyytymätön olin, ennen kuin siihen tämä muutos on tullut. Muutenkin elämä on taas löytänyt sen uomansa, missä ei tarvitse koko ajan valittaa ja kaivata Jotain Parempaa. Ihan perillä ei olla vielä, mutta matkaa on taitettu monella saralla sen verran, että pahin tuska on taittunut.
Tänään lisää ulkoilua ja mielellään myös unta. Minusta johtumattomista syistä nukuin viime yönä vain neljä tuntia ja olo on sen mukainen. Kun taas levon myötä ajatus paremmin päässä kääntyy, alan miettiä, mitä tekisin vatsalihasongelmalleni. Edellisestä treenistä alkaa olla aikaa.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Tätä ajatusta ei nyt vaan mitenkään saanut sanottua lyhyemmin. Ja nyt tuli otsikostakin ihan ylipitkä. Voi voi.
Olen pyöritellyt tätä asiaa mieleni pohjassa jo jonkin aikaa. Siitä asti kun ihan oikeasti tajusin, ettei projektini voi olla kiinni aikatauluista ja vaakalukemista ja odotuksista, olivat ne miten sisäsyntyisiä tahansa. Kyllähän minä sen olin jo hyvän aikaa sitten tiennyt. Tiesin jo silloin kun aloimme harkitsemaan uutta vauvaa, että toiveet normaalipainosta olisi haudattava raskauden ajaksi ja pitkä tie tulisi olemaan ennen kuin saavuttaisin taas lähtötason.
Tiesin myös, että vain minä voin vaikuttaa painoni nousuun ja katastrofaalisen alun jälkeen sainkin mielestäni ihan hyvin nousun haltuun. Luultavasti juuri se tieto auttoi painon nousun hallinnassa. Että vauvan odotus oli vain väliaikainen kupru painon pudottamisen tiellä mutta elämäntapamuutokseeni sillä ei tarvinnut olla mitään merkitystä, koska jos jotain, niin kasvava vauva vain hyötyisi, kun minä söisin terveellisemmin ja pitäisin itsestäni parempaa huolta. Ja samalla kun pidin vauvasta huolta, ehdin paremmin sisäistää sen, että vaakalukemilla ja "ensi kesäksi rantakuntoon" -teeseillä ei olekaan mitään tekemistä hitaan mutta pysyvän muutoksen teossa. Ja niin kauan kuin mieli on kahlehdittu kaipaamaan nopeita ratkaisuja "mutkun mä HALUU-UUN, kun kaikilla muillakin on", se ei osaa kuunnella, mitä pysyvän ratkaisun aikaansaaminen vaatii. Sitä voi "tietää" vaikka mitä ja kuitenkin tehdä vasten parempaa tietoaan.
Äitiysneuvolan terveydenhoitaja sanoi raskauteni lähtöpainosta, että entäs jos se onkin minulle sopiva paino. Kaikki minussa vetäytyi puolustuskannalle: Ei ei ei ei ei! Minulle sopiva painohan ei kuulu indeksin mukaan ylipainon puolelle! Ei ei ei ei ei, en suostu edes kuuntelemaan sellaista. Mutta nyt minun on ollut pakko miettiä hieman myös sitä vaihtoehtoa. En edelleenkään usko siihen. Uskon vakaasti, että minulle sopiva paino on normaalipaino. Kiloraja 68 on minulle tärkeä saavuttaa juuri siksi, että voin todeta päässeeni viimeisen raskauden kiloistani. Mutta se on vain välietappi matkalla normaalipainoon: 62 kg. Se - normaalipainon saavuttaminen - on minun pääasiallinen tavoitteeni. Mutta minun olisi tarkoitus vielä jatkaa. Haluaisin painoni alkavan viitosella.
Ja nyt ankaraa diskurssianalyysia: Syy, miksi asia on alkanut kalvaa minua, on se, että puhuessani 68:sta, sanon tuttavallisesti kuus-kasi ja kuinka minulle on tärkeää painaa sen verran. Heti kun siirryn käsittelemään 62:ta, puheeni sävy muuttuu. Se ei olekaan tuttavallinen kuus-kaksi vaan titteli, "rouva tasavallan presidentti", normaalipaino kuusikymmentäkaksi. Olen jo tavallaan ulkoistanut sen, se ei olekaan enää jotain minun ikiomaani. En sano, että minä teen ja toteutan ja saavutan, vaan se on ihan joku muu, joka sitä normaalipainoa saavuttaa. "Normaalipainon saavuttaminen [noin niin kuin ylipäänsä keneltä tahansa] on minun pääasiallinen tavoitteeni." Ja kun siirryn puhumaan viimeisestä tavoiteluvusta, olen jo unohtanut koko tavoitteen tärkeyden. Alan puhua halusta (haluan voileivän/ käydä kampaajalla/ ratsastaa) enkä enää tarpeesta (tarvitsen elinsiirron/ asunnon/ astmalääkettä). "Haluan painaa [mutta minun ei tarvitse], ja kaikki tämä vielä konditionaalissa, epävarmuudessa, epätodennäköisyydessä. Enkä tee tätä tahallani, puhetapani vain paljastaa minut.
Eli nyt kun yritän kuulla sen "mutkun mä haluun" -huudon yli, minun on ihan oikeasti harkittava, olisiko terkkari ollut sittenkin jonkin oikean jäljillä. Koska selväähän on, että tavoitteeni on voida hyvin, ei huonosti, eikä mitä vaaka sanoo vai sanooko mitään. Tavoitteeni ei ole pelkkä paino. Mutta ihmettelisin silti suuresti, jos tyytyväisyyteni lähtisi vaikkapa sen kolmen kilon kuluttua eksponentiaaliseen nousuun. Että paksut reiteni ja pömppömahani eivät yhtäkkiä olisikaan ongelma. Että olisin yhtäkkiä sinut kaksoisleukani kanssa. Että minua ei enää haittaisi se, ettei peppuni erotu selästäni. Tiedän, että kokonaisvaltaisella painonpudotuksella voin vaikuttaa näihin epäkohtiini, enkä tarvitse erillistä tehokuuria vatsalle tai käsivarsilleni (no pepulle kyllä tarvitsisin!) Tiedän myös, että jatkamalla simppelisti näiden jo tehtyjen muutosten ylläpitämistä, painoni laskee edelleen, koska tämä ei ole minun ominaispainoni, nämä ovat raskauskiloja.
Alunperinkään kohti Parempaa Elämää meneminen ei ole tarkoittanut pelkkää laihdutusta, pelkästään ulkonäköä, pelkkää peiliinkatsomista, vaan tarkoitus on tosiaan ollut muuttaa elämäntapoja niin, että elämä ylipäätään olisi tyydyttävämpää. Muuten koko blogin nimi olisi lyijypainon matka kohti unelmamittoja tai lyijypallon yritykset kutistua tai jotain muuta. Koko ajan on ollut tarkoituksena elää täydempää - ei turvonneempaa - elämää, olla tyytyväisempi siihen mitä on ja mitä minulla on.
Olen päättänyt suhtautua vartalooni lempeästi, antaa anteeksi sen, etten mahdu entisiin farkkuihini tai taivu taaksepäin. On kuitenkin asioita, joita haluan korjata, asioita, jotka haluan parempaan kuntoon, mutta nyt puhun taas halusta, en tarpeesta. Uskon, että sen Paremman Elämän saavuttamiseen minun täytyy pitää itsestäni enemmän ja tällä hetkellä siihen auttaa myös painonpudotus, mutta uskon, että projektin edetessä minun on peiliin katsoessani keskityttävä enemmän tuijottamaan vain syvemmälle silmiini.
Tiesin myös, että vain minä voin vaikuttaa painoni nousuun ja katastrofaalisen alun jälkeen sainkin mielestäni ihan hyvin nousun haltuun. Luultavasti juuri se tieto auttoi painon nousun hallinnassa. Että vauvan odotus oli vain väliaikainen kupru painon pudottamisen tiellä mutta elämäntapamuutokseeni sillä ei tarvinnut olla mitään merkitystä, koska jos jotain, niin kasvava vauva vain hyötyisi, kun minä söisin terveellisemmin ja pitäisin itsestäni parempaa huolta. Ja samalla kun pidin vauvasta huolta, ehdin paremmin sisäistää sen, että vaakalukemilla ja "ensi kesäksi rantakuntoon" -teeseillä ei olekaan mitään tekemistä hitaan mutta pysyvän muutoksen teossa. Ja niin kauan kuin mieli on kahlehdittu kaipaamaan nopeita ratkaisuja "mutkun mä HALUU-UUN, kun kaikilla muillakin on", se ei osaa kuunnella, mitä pysyvän ratkaisun aikaansaaminen vaatii. Sitä voi "tietää" vaikka mitä ja kuitenkin tehdä vasten parempaa tietoaan.
Äitiysneuvolan terveydenhoitaja sanoi raskauteni lähtöpainosta, että entäs jos se onkin minulle sopiva paino. Kaikki minussa vetäytyi puolustuskannalle: Ei ei ei ei ei! Minulle sopiva painohan ei kuulu indeksin mukaan ylipainon puolelle! Ei ei ei ei ei, en suostu edes kuuntelemaan sellaista. Mutta nyt minun on ollut pakko miettiä hieman myös sitä vaihtoehtoa. En edelleenkään usko siihen. Uskon vakaasti, että minulle sopiva paino on normaalipaino. Kiloraja 68 on minulle tärkeä saavuttaa juuri siksi, että voin todeta päässeeni viimeisen raskauden kiloistani. Mutta se on vain välietappi matkalla normaalipainoon: 62 kg. Se - normaalipainon saavuttaminen - on minun pääasiallinen tavoitteeni. Mutta minun olisi tarkoitus vielä jatkaa. Haluaisin painoni alkavan viitosella.
Ja nyt ankaraa diskurssianalyysia: Syy, miksi asia on alkanut kalvaa minua, on se, että puhuessani 68:sta, sanon tuttavallisesti kuus-kasi ja kuinka minulle on tärkeää painaa sen verran. Heti kun siirryn käsittelemään 62:ta, puheeni sävy muuttuu. Se ei olekaan tuttavallinen kuus-kaksi vaan titteli, "rouva tasavallan presidentti", normaalipaino kuusikymmentäkaksi. Olen jo tavallaan ulkoistanut sen, se ei olekaan enää jotain minun ikiomaani. En sano, että minä teen ja toteutan ja saavutan, vaan se on ihan joku muu, joka sitä normaalipainoa saavuttaa. "Normaalipainon saavuttaminen [noin niin kuin ylipäänsä keneltä tahansa] on minun pääasiallinen tavoitteeni." Ja kun siirryn puhumaan viimeisestä tavoiteluvusta, olen jo unohtanut koko tavoitteen tärkeyden. Alan puhua halusta (haluan voileivän/ käydä kampaajalla/ ratsastaa) enkä enää tarpeesta (tarvitsen elinsiirron/ asunnon/ astmalääkettä). "Haluan painaa [mutta minun ei tarvitse], ja kaikki tämä vielä konditionaalissa, epävarmuudessa, epätodennäköisyydessä. Enkä tee tätä tahallani, puhetapani vain paljastaa minut.
Eli nyt kun yritän kuulla sen "mutkun mä haluun" -huudon yli, minun on ihan oikeasti harkittava, olisiko terkkari ollut sittenkin jonkin oikean jäljillä. Koska selväähän on, että tavoitteeni on voida hyvin, ei huonosti, eikä mitä vaaka sanoo vai sanooko mitään. Tavoitteeni ei ole pelkkä paino. Mutta ihmettelisin silti suuresti, jos tyytyväisyyteni lähtisi vaikkapa sen kolmen kilon kuluttua eksponentiaaliseen nousuun. Että paksut reiteni ja pömppömahani eivät yhtäkkiä olisikaan ongelma. Että olisin yhtäkkiä sinut kaksoisleukani kanssa. Että minua ei enää haittaisi se, ettei peppuni erotu selästäni. Tiedän, että kokonaisvaltaisella painonpudotuksella voin vaikuttaa näihin epäkohtiini, enkä tarvitse erillistä tehokuuria vatsalle tai käsivarsilleni (no pepulle kyllä tarvitsisin!) Tiedän myös, että jatkamalla simppelisti näiden jo tehtyjen muutosten ylläpitämistä, painoni laskee edelleen, koska tämä ei ole minun ominaispainoni, nämä ovat raskauskiloja.
Alunperinkään kohti Parempaa Elämää meneminen ei ole tarkoittanut pelkkää laihdutusta, pelkästään ulkonäköä, pelkkää peiliinkatsomista, vaan tarkoitus on tosiaan ollut muuttaa elämäntapoja niin, että elämä ylipäätään olisi tyydyttävämpää. Muuten koko blogin nimi olisi lyijypainon matka kohti unelmamittoja tai lyijypallon yritykset kutistua tai jotain muuta. Koko ajan on ollut tarkoituksena elää täydempää - ei turvonneempaa - elämää, olla tyytyväisempi siihen mitä on ja mitä minulla on.
Olen päättänyt suhtautua vartalooni lempeästi, antaa anteeksi sen, etten mahdu entisiin farkkuihini tai taivu taaksepäin. On kuitenkin asioita, joita haluan korjata, asioita, jotka haluan parempaan kuntoon, mutta nyt puhun taas halusta, en tarpeesta. Uskon, että sen Paremman Elämän saavuttamiseen minun täytyy pitää itsestäni enemmän ja tällä hetkellä siihen auttaa myös painonpudotus, mutta uskon, että projektin edetessä minun on peiliin katsoessani keskityttävä enemmän tuijottamaan vain syvemmälle silmiini.
tiistai 3. tammikuuta 2012
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Lapset ja tikkarit
Kun pieneltä lapselta kysyy, haluatko yhden tikkarin nyt vai kaksi huomenna, lapsi vastaa yksi nyt heti. Pikavoittoja tavoitellen minäkin voisin sanoa, että mieluumin yksi kilo miinusta nyt kuin kaksi myöhemmin. Nyt on kuitenkin pakko edetä hitaasti, että etenee ollenkaan. On ajateltava sitä huomistakin tikkaria. Kyllä joulusuklaat maistuivat tänäkin jouluna hyvin, pidäkkeettömän hyvin.
(No minä en ylipäätään olekaan sitä ihmistyyppiä, jolle ei ruoka maistu, kun on rakastunut tai on niin kova helle. Tai unohtaa syödä, kun on niin kiire tai mielenkiintoista tekemistä. Tai murehtiessa tai stressatessa laihtuu. Luultavasti olen pikemminkin sitä muinaista ihmistyyppiä, jolle jälkipolvet kantavat vuosikausia ruokauhreja haudalle, että muistithan viedä eväskorin mummolle, kun se on niin pirun äkäinen, kun sillä on nälkä.)
Tällä hetkellä tuntuu, että painonhallinta ja jatkuvasta herkuttelusta irti päästäminen on yhtä helppoa kuin tikkarin varastaminen lapselta. Siis vaikeaa kuin mikä. Ei siis auta muu kuin edetä askel kerrallaan. Tänä aamuna en ole vielä syönyt ollenkaan suklaata ja olen kuitenkin ollut valveilla jo neljä tuntia. Kyllä se tästä taas, vähän enemmän vain uskoa itseeni.
(No minä en ylipäätään olekaan sitä ihmistyyppiä, jolle ei ruoka maistu, kun on rakastunut tai on niin kova helle. Tai unohtaa syödä, kun on niin kiire tai mielenkiintoista tekemistä. Tai murehtiessa tai stressatessa laihtuu. Luultavasti olen pikemminkin sitä muinaista ihmistyyppiä, jolle jälkipolvet kantavat vuosikausia ruokauhreja haudalle, että muistithan viedä eväskorin mummolle, kun se on niin pirun äkäinen, kun sillä on nälkä.)
Tällä hetkellä tuntuu, että painonhallinta ja jatkuvasta herkuttelusta irti päästäminen on yhtä helppoa kuin tikkarin varastaminen lapselta. Siis vaikeaa kuin mikä. Ei siis auta muu kuin edetä askel kerrallaan. Tänä aamuna en ole vielä syönyt ollenkaan suklaata ja olen kuitenkin ollut valveilla jo neljä tuntia. Kyllä se tästä taas, vähän enemmän vain uskoa itseeni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)