lauantai 19. maaliskuuta 2011

No johan myrkyn lykkäs!

Saimme hääkutsun. Koko perheelle. Englantiin.
Vau. Ihanaa. Kamalaa.
Olen ihan innoissani. Kutsuja on esikoiseni kummi, minun vanha koulukaveri. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? "Pitää alkaa laihduttamaan, kesäkuuhun on vielä aikaa." Seuraava ajatukseni: "No pitää koittaa pitää paino tässä, eikä päästä nousemaan."

Siis mitä väliä minun painollani on juhlien onnistumiseen? Minä olen joka tapauksessa raskaana. Vasta kolmantena tuli mieleeni, että saanhan minä vielä lentää silloin, saanhan? Ihan äkkiseltään ajateltuna en oikein taipuisi vajaan kaksi vuotiaan ja teinin ja perfektionisti-miehen kanssa autoajeluun ja kanaalin alittavan tunnelin kautta Britannian maaperälle päätymiseen, varsinkaan viimeisilläni raskaana ollessani. Mutta häihin on päästävä, nämä kutsut ovat sen verran harvassa ja esikoisen kanssa ollaan suunniteltu lähtevämme Lontoossa kyseisen kummitädin luona käymään. Sikäli tämä tuli kyllä hyvään saumaan.

Hääkutsu sai minut kuitenkin huomaamaan, että turhamaisuus ei todellakaan ole listani viimeisenä, kun mietin painoani. Minun pitäisi nyt muistaa, että voin hyvin aloittaa laihduttamiseni elokuussa, eikä siihen ole aikaa edes kovin paljon. Puolivälissä mennään. Ensi viikolla on toinen ultra. Minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavanani kuin paljonko painan jossain raskauden vaiheessa. Tottakai haluan näyttää hyvältä, mutta eihän laihuus ole ainoa ulkonäkötekijä, eikä suinkaan se ratkaisevakaan. Kuka tahansa voi näyttää rumalta, jos ei tunne oloaan hyväksi. Siihen siis panostan, hyvään oloon.

Ensimmäisenä minun on kuitenkin varmistettava, että saan lentää.